keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Perhosia

Perhosia joka puolella
vatsanpohjassa
kämmenselällä
molemmilla olkapäillä
hiusten seassa

Perhosia huulilla, jotka sinnikkäästi nousevat ylöspäin
perhosia kurkussa, jossa kutittaa kikatus tai kiljahdus
perhosia silmäluomilla, silmäkulmissa

Perhosia sateisena tiistaina
läpinäkyviä, kevyitä
melkein näkymättömiä
pitkin ilmaa liihottelevina

Perhosia sateenvarjossa, kun lähden pois
perhosia perässäni liitelemässä
jäikö joku jälkeen? 

Perhosia hymykuopassa

(12.9. 2017)

***

Olen tainnut lähiaikoina kirjoittaa enemmän proosaa kuin runoja, mutta syysangstin keskeltä löytyikin palanen hattaraa. Taitaapa tämä sopia ystävänpäiväänkin, ainakin jollain tasolla. 

Lieneekö karhullakin perhosia vatsassa?
Rakastakaa ystäviänne (ja itseänne), tänään sen voi myös sanoa ääneen, jos muulloin meinaa unohtua. Pus <3

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Tammikuun luetut 2018

Tammikuussa 2018 luin seitsemän kirjaa (1760 sivua), joista yksi oli spefiä ja yksi uusinta.

Postaus saattaa hieman spoilata! 

Kolu, Siri: Kesän jälkeen kaikki on toisin 110 s.
Gardell, Jonas: Rakkaus (Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin #1) 294 s.
Denison, Muriel: Susanna ja ratsupoliisit (Susanna #1) 186 s. [U]
Simukka, Salla & Riikonen, Marika (toim.): Marilyn, Marilyn: tarinoita ikonista ja ihmisestä 193 s.
Green, John & Levithan, David: Will Grayson, Will Grayson 319 s. 
Palacio, R. J.: Ihme 336 s.
Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Lumikko ja yhdeksän muuta 322 s. 

kotimaisia: 3
käännöskirjoja: 4
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 5
muualta: 1

Vuoden aloitti Siri Kolun vaikuttava Kesän jälkeen kaikki on toisin. Vaikka kirja itsessään oli pieni ja kevyt, sen sisältämä tarina sisälsi kuitenkin monenlaisia tunnekuohuja ja tunnelmia. Peetun ja hänen isänsä suhde on kaunis, ja idea rajata tärkeät keskustelut ja pohdinnat lentoretkien ajaksi on mainio. Välillä kirja hymyilyttää, välillä vähän itkettääkin. Peetu tuntuu todella aidolta hahmolta haaveineen ja kipupisteineen. Tulin väkisinkin verranneeksi tätä kirjaa syksyllä lukemaani Poikaan, ja pidinkin Kolun kirjasta huomattavasti enemmän. Kirjoitustyyli ja tapa käsitellä transaiheita olivat enemmän minun mieleeni. Kirjassa tuntui olevan todella paljon ilmaa, jos niin voi sanoa. En edellenkään saata ymmärtää, kuinka Kolu on onnistunut saamaan näin pieneen kirjaan niin painavaa asiaa ja pitämään koko paketin ilmavana ja tilavana. Tämä oli todella vaikuttava lukukokemus, suosittelen! (Myös kirjan nimi on aivan ihana!) 

Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin (ihana nimi!!) on trilogia, joka on roikkunut lukulistallani pienen ikuisuuden. Kävin pikakirjastokäynnillä ennen joulua tarkoituksenani lainata ensimmäinen osa lomalukemiseksi. Aikaa ennen bussin lähtöä oli melko rajallisesti, enkä olisi ehtinyt käyttää kirjaston hakukonetta. Muistin vain, että kirjailijan sukunimi alkoi G-kirjaimella, mutta se auttoi! Kirja löytyi ja bussiinkin ehdin. Rakkaus imaisi minut mukaansa heti. En tiedä, mikä kirjassa iski niin lujaa: oliko se kirjoitustyyli vai hahmot vastoinkäymisineen ja haaveineen, mutta kirjaa oli todella vaikea laskea käsistä. Benjamin ja Rasmus tuntuivat todella aidoilta hahmoilta, enkä voinut olla hymyilemättä hölmösti bussissa lukiessani heidän kohtaamisistaan. Kertoja kuitenkin vihjailee vahvasti siihen, ettei näiden nuorten miesten onni tule kestämään, mikä on tietysti aiheen huomioonottaen ymmärrettävää. Silti sarjan jatkaminen hieman pelottaa. Asia, josta en erityisesti pitänyt, oli Gardellin tapa kirjoittaa välillä kuin tietokirjaa. Tietenkin nämä kohdat taustoittivat tarinaa ja tapahtumia, mutta se myös katkaisi tarinan, jota olisin halunnut lukea. Näitä kohtia olisi saanut olla vähemmän. Tästä huomimatta Rakkaus oli ahmittava ja nautittava kirja, jota ajattelen yhä, vaikka lukemisesta on jo kuukausi. "Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.

Muriel Denisonin neljäosainen Susanna-sarja oli lempikirjasarjojani ollessani ala-asteen ensimmäisillä luokilla ja vähän aiemminkin. Joululomalla mummolassa tartuin ensimmäiseen osaan ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen. Sarjan ensimmäisessä osassa seitsemänvuotias englantilaistyttö Susanna lähetetään ratsupoliisienonsa luokse Kanadaan. Susanna on hemmoteltu ja itsepäinen lapsi, joka on tavattoman ärsyttävä tempauksineen, mutta samalla hyvin aito hahmo. Muistikuvani kirjasta olivat yllättävän selkeät: muistin Susannan haaveen punaisesta takista, ikävän lastenhoitajan, Beppo-ponin, intiaanipoika Pienen Päällikön... Kuitenkin monia asioita olin ehtinyt vuosien saatossa unohtaakin ja luinkin kirjaa hieman eri näkökulmasta kuin nuorempi Celestine. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Susanna vierailee ystävänsä kanssa lähetyskoulussa, puhuttiin koulussa opiskelevasga intiaanipojasta, jonka isä oli varastanut poikansa koulusta. Tarinan sankarina pidettiin opettajaa, joka oli ratsastanut isän perään ja varastanut pojan takaisin kouluun. Vaikka tämän tapaisista kohtauksista tulikin vähän ikävä olo, kirjaa on tarkasteltava aikansa tuotteena. Viehätyin kasarmin arjen kuvauksesta ja siitä, että Susannan hahmo oikeasti kehittyy kirjan aikana. Denison on totisesti panostanut yksityiskohtiin, jotka jäivät pikku-Celen mieleen niin vahvasti, että muistin ne vielä uudellakin lukukerralla, esimerkiksi Susannan pullonvihreän ratsastustakin. Eikä kirjasta puhuttaessa voi unohtaa Montya! Monty oli varmaankin ensimmäinen fiktiivinen ihastukseni ennen kuin edes tiesin, mitä ihastuminen oli. Yhä edelleen hänen ilmestymisensä sai hymyn nousemaan huulille ja perhosia vatsaan. Oi voi, jotkut asiat eivät muutu. Pienistä virheistään huolimatta Susanna ja ratsupoliisit on oikein viihdyttävä lasten- ja tyttökirja, ja aion ehdottomasti lukea uudestaan myös seuraavat osat! 

Marilyn Monroe on ihana, mutta myös äärimmäisen surullinen henkilö. Älykkäästä naisesta tehtiin blondi, kaunis ja tyhjäpäinen näyttelijä, eikä hänen ongelmiinsa osattu tai haluttu puuttua. Marilyn kiehtoo, kuten novellikokoelman Marilyn, Marilyn: tarinoita ikonista ja ihmisestä esipuheessakin jo sanotaan. Odotukset novellikokoelmalle olivat melko korkealla, mutta jouduin pettymään hieman. Suurin osa novelleista oli kyllä laadukkaita, enkä osaa ihan sanoa, mikä kirjassa lopulta tökki. Tavallaan Marilyn tuntui jäävän kaikissa novelleissa todella etäiseksi hahmoksi. Ehkä tämä oli tietoinen valinta, mutta olisin kaivannut myös tämän ikonisen naisen ajatuksia. Pohdin myös, saako Marilynia paremmin tuntematon lukija kirjasta millaisia asioita irti. Lempinovellejani olivat sellaiset, joissa Marilyniä käsiteltiin älykkäällä ja erilaisella tavalla: Peter Franzénin Nana-Jeane, Päivi Haanpään Smart girl, Tommi Kinnusen Jatsityttö, Milja Kauniston Juhlat, Marika Riikosen Kimaltava nainen rannalla, Antti Tuomaisen Mustavalkoinen ja Riina Katajavuoren Tästä se lähtee. Nyt tekisi mieli lukea Monroen elämäkerta tai jotain muuta maailman kuuluisimpaan blondiin liittyvää. (Pakko aina tässä yhteydessä muistuttaa, että Marilynhän oli alun perin ruskeahiuksinen. Jos vain olisi pieni, vaaleasta tukasta haaveileva Cele tämän tiennyt, olisi hän ehkä voinut olla hiustensa väriin ihan tyytyväinen.) 

Minulla on enää pari John Greenin kirjaa lukematta, eikä Will Grayson, Will Grayson kuulu niihin enää. Pidin tavasta, jolla kaksi eri Willia oli erotettu toisistaan. Molemmat hahmot tuntuivat aidoilta ja uskottavilta. Jotenkin ajattelin heidän olevan enemmän yhteyksissä kuin he sitten lopulta olivat. Pidin myös Tiny Cooperin hahmosta, vaikka hän olikin hyvin ristiriitainen henkilö. Lisäpisteitä kirjalle ropisi musikaalista, jota kirjan aikana valmistellaan. Will Grayson, Will Grayson on kirja, josta minun on vaikea sanoa oikein mitään. Pidin siitä kyllä kovasti, mutta siitä kirjoittaminen on vaikeaa. Kirjan lopetus oli todella vaikuttava, voisin suositella lukemaan tämän ihan vain sen vuoksi. 

Minun on pitänyt lukea Wonder jo vuosia, mutta löysin sen kirjastosta suomeksi, joten päädyin lukemaan käännetyn version. Tämäkin kirja on sellainen, jota ei vo laskea käsistään. Päähenkilö Auggien lisäksi äänen saa myös hänen sisarensa Via, koulukaverit, Vian paras ystävä ja poikaystävä. Aluksi pohdin, voiko tarina toimia niin monella eri kertojalla, mutta se toimi loistavasti. Auggien kasvojen epämuodostuma ja hänen kokemansa ilot ja surut vaikuttavat moneen eri ihmiseen monin eri tavoin, ja tarinasta tulee usean kertojan kautta todella monipuolinen ja vaikuttava. Plussaa Palaciolle siitä, miten aitoja henkilöitä hän on onnistunut luomaan! Auggie itse on todella suloinen ja ikäisekseen todella fiksu poika, joka ei tosiaankaan ansaitsisi mitään pahaa. Ihme olisi helposti voinut olla todella synkkä kirja ihmisten julmuudesta ja pahasta olosta, mutta kirjassa on myös todella paljon hauskoja hetkiä ja valoa. Auggiella on rakastavia ihmisiä ympärillään, hän saa uusia ystäviä ja hän pysyy itselleen uskollisena. Kirja sai paitsi hymyilemään ja välillä hymähtelemään ääneen, myös itkemään, välillä surusta ja turhautumisesta, välillä mahdottoman suuresta onnellisuudesta. Harvasta kirjasta tulee aidosti niin hyvä olo kuin tästä. Olen melko varma, että jos jokainen ihminen lukisi Ihmeen, maailmasta voisi tulla parempi paikka. Suosittelen lämpöisesti myös tällä hetkellä elokuvissa pyörivää leffaa! Kirjan henki on tavoitettu siinä todella hyvin ja lapsinäyttelijät ovat todella aitoja. (Ja siinä on Daveed Diggs, mikä on aina iso plussa <3)

Olin lukenut Pasi Ilmari Jääskeläiseltä aiemmin Harjukaupungin salakäytävät ja novellikokoelman Taivaalta pudonnut eläintarha ja nyt tartuin Jääskeläisen esikoisteokseen. Heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen lukija pääsee mukaan Jäniksenselän pikkukaupunkiin, joka on yhtä aikaa ihan tavallinen, mutta samalla jollain tapaa nyrjähtänyt. Nautin tästä tunnelmasta erittäin paljon, varsinkin, kun suurin osa hahmoista suhtautuu kummallisuuksiin kuin jokapäiväisinä tapahtumina. Kaiken keskiössä on salaperäinen Laura Lumikko, lastenkirjailija, joka jää lukijalle etäiseksi ja mysteeriseksi. Hänestä olidin ehdottomasti kuulla lisää, mutta ymmärrän kyllä tämänkin ratkaisun. (Jossain vaihessa olin jopa varma, että koko Lumikko olisi kollektiivinen hallusinaatio...) Kirjailijoiden pelaama, julmakin Peli toi kirjaan kiinnostavaa lisämaustetta ja värisytti. Muutenkin kirja aiheutti ihania, pieniä kauhunväristyksiä pitkin tarinaa. Ihastuin kuvittellisiin kirjoihin ja niihin hetkiin, jotka kiepauttivat koko juonen ympäri ja kaikki aiemmin kerrotut asiat muuttivat merkitystään. Vaikka pidinkin Harjukaupungin salakäytävistä ehkä hieman enemmän, Lumikko oli kuitenkin lukukokemus, joka ei hevillä unohdu. 

***********************

Tammikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut: 
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo: Kesän jälkeen kaikki on toisin (lentokone)
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta: Rakkaus
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta: Susanna ja ratsupoliisit
9. Kirjan kansi on yksivärinen: Marilyn, Marilyn
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan: Will Grayson, Will Grayson
11. Kirjassa käy hyvin: Ihme (toki on tulkinnanvaraista, miten "hyvin käyminen" määritellään, mutta tämän lopetus oli vain niin onnellinen, että laitoin sen tähän)
16. Kirjassa luetaan kirjaa: Lumikko ja yhdeksän muuta



Tammikuussa minulla oli valtavan hyvä lukuvauhti vielä loman loppupuolella. Tämän postauksen kirjoista kaikki on itse asiassa aloitettu vielä lomalla ollessani. Tästä ehkä huomaa, kuinka paljon aikaa ja jaksamista koulu vie :D Tammikuuhun ei koulun lisäksi juuri muuta mahtunut: tässä jaksossa on pelkkiä kertauskursseja ja sama meno jatkuu iltaisin kotona. Opiskelu vie aikaa ja motivaatiota kirjojen lukemiselta: kynnys tarttua kirjaan koko päivän jatkuneen opiskelun jälkeen on suuri. Onneksi on lähes jokapäiväiset bussimatkat, joiden aikana ehtii lukaista luvun tai pari. Koulusta huolimatta ehdin nähdä paria kauempana asuvaa kaveria, joiden kanssa vietin ihanan viikonlopun, jonka aikana ehdittiin esimerkiksi jutella aamukahteen feminismistä, Hitleristä ja kirjallisuudesta. Olen myös ehtinyt kirjoittaa ja editoida yllättävän paljon, jälkimmäistä jopa niin paljon, että toistaiseksi minulla on ollut joka maanantai uusi luku esilukijoille lähetettävänä.

Helmikuussa lukio loppuu. Todella absurdi ajatus. Vastahan aloitin... Viimeiselle kouluviikolle mahtuu monta kivaa juttua, mutta myös äidinkielen tekstitaidon yo-koe. Periaatteessa ajatus lukulomasta tuntuu mukavalta, mutta fakta on se, että silloin pitää opiskella hiki hatussa ja sata lasissa. Mutta ainakaan ei tarvitse herätä aamuisin niin aikaisin! Vaikka lähestyvät kokeet hieman stressavaatkin, samalla lohduttaudun sillä, että kohta ne ovat ohitse. Kahden viikon kuluttua ei tarvitse enää ikinä kirjoittaa tekstitaitoja! Jatko-opintojen hakujärjestystä pitäisi myös miettiä, mutta eletään toistaiseksi päivä kerrallaan ja nautitaan lukiosta vielä nyt, kun sitä on jäljellä.


Kuukauden biisi on Samae Koskisen Sinä. Kuuntelin koko Koskisen tuotannon läpi syksyllä, kun yritin löytää erästä tiettyä biisiä, jossa edes Google ei osannut minua auttaa, ja tulin siihen tulokseen, että tämähän on vallan mainio artisti. (Vaikka onkin pakko myöntää, ettei Koskisen ensimmäinen levy oikein nappaa. Olen yrittänyt kuunnella sitä useamman kerran, mutta ei iske ei.) Sinässä on paljon hauskoja metaforia ja onhan se muutenkin menevä. 

Helmeilevää helmikuuta! 

perjantai 26. tammikuuta 2018

Suunnitelmista, (itse)sensuurista ja satupodcastista

Viime aikojen googletuksia: varsijousi, historiallinen varsijousi, nuolella tappaminen, kuolema verenhukka. Minä ihan totta vain kirjoitan rakkaustarinaa, en suunnittele murhaa.

Heinäkuussa tein itselleni hienon kirjoittamissuunnitelman loppuvuodelle. Spoiler alert: suunnitelmat eivät onnistuneet. Sen sijaan onnistuin koulun ja syksyn kirjoitusten aiheuttaman stressin, ajanpuutteen ja väsymyksen vähättelyssä. Tarkoituksena oli saada P vuoden loppuun menneessä valmiiksi, aloittaa JL:n editointia ja kirjoittaa ne pahamaineiset, keskeneräisenä yhä roikkuvat novellit loppuun. Vaikka suunnitelmien valossa vuoden 2017 loppupuoli oli katastrofaalinen liuku pimeyteen (no jaa, ehkä hieman dramaattinen ilmaus), kirjoitin ja editoin kuitenkin jotain. En ole tehnyt mitään kunnollisia suunnitelmia tälle vuodelle, koska tiedän, että stressaantuisin siitä. Koen vähän huonoa omatuntoa, kun illalla läksyjen jälkeen valitsen kirjoittamisen yo-kokeisiin lukemisen sijaan (kevyet 11 kirjaa luettavana pelkästään reaaleihin), vaikka päivän tavoite olisikin jo saavutettu. Tietenkin olen hieman pohdiskellut asioita, joita tahtoisin tänä vuonna kirjoittamisen saralla tehdä: saada asioita valmiiksi ja aloittaa uusia, vaikka vapaa-aikaa ei tänä keväänä hirveästi taida olla. Kirjoittaminen kuitenkin saa minut onnellisemmaksi ja jollain tapaa puhtaammaksi. Yleensä kirjoitushetken jälkeen olo on valtavan hyvä ja rauhoittunut. Omassa maailmassa vierailu tekee hyvää. 


Mutta välillä kirjoittaessa nousee pintaan ahdistus, eikä vain silloin, kun Ehdottoman Viralliseen Deadlineen on kaksi minuuttia aikaa ja kaikki kesken. Ahdistus liittyy yleensä niinkin mukavaan asiaan kuin itsesensuuri. Kirjoittelen ihan rauhassa jotain, ja varoittamatta esiin hyppää sensuuripäällikkö Celestine ja alkaa moittia, kuinka tällaista tekstiä on kiellettyä kirjoittaa. Syyt voivat olla mitä hyvänsä: baaritappelu saa vähän rajummat mittasuhteet, tekstissä käytetään ilmausta, joka on pahempi kuin "voihan vieteri" tai käytetään liian lyhyttä hametta. Arvon sisäinen sensuurimestarini on suoraan 1950-luvulta kotoisin! Joskus yön unettomina tunteina (silloin harvoin kuin niitä on) tulee mietittyä asioita vähän liian pitkälle ja stressattua, että jos tämä menestysromaanini nyt julkaistaisiin, mitähän kummin kaiman koiravahti mahtaa ajatella siitä yhdestä kohtauksesta ja tuleekohan naapurin Jormapera nyt vihaiseksi, kun kirjoitan asioista, jotka eivät vastaa hänen arvojaan. Sellaiset hetket ovat sisäisen sensuurimestarin otollisinta aikaa, mutta silloin yritän taltuttaa sen ajattelemalla järkevästi: tämä asia ei ole todellakaan vielä ajankohtainen. Tekstini lojuvat tällä hetkellä vain pöytälaatikon uumenissa, eikä niitä pääse vielä lukemaan kuin harvat ja valitut.

Yksi eniten kirjoittamisessa pelottavista asioista on kuitenkin se, että loukkaan jotakuta. Välillä tulee mietittyä, että olenko minä suomalaisena, valkoihoisena, hieman keskimääräistä lyhyempänä, mutta muuten kaikin puolin keskimääräisenä naisena oikeutettu kirjoittamaan niistä asioista, joista olen kirjoittanut tai tulen kirjoittamaan. Voiko joku loukkaantua? Voiko minun tekstiäni käyttää huonona esimerkkinä siitä, miten kirjoittaja on mennyt tarinoimaan sellaisten ihmisten elämästä, joita hän ei itse edusta? Aika ajoin netissä törmää keskusteluun siitä, että kuka saa kirjoittaa ja mitä. Entä jos minä en saisi kirjoittaa tästä, koska satun olemaan sellainen kuin olen? Pelkään olevani jollain tapaa epäkorrekti tai muuten typerä, jos kirjoitan sellaisista asioista, jotka eivät minua koske. Pitäisikö minun sittenkin vain kirjoittaa siitä tuntemastani jokapäiväisestä elämästä, jonka kohokohta on enkun tunnilla pelatun Kahootin voittaminen ja raju irtiotto kalliimman jogurtin valitseminen lähikaupassa sen tavanomaisen sijaan? (Oho, tämäpä liippasi läheltä tätä postausta parin vuoden takaa.) 

Sitten vielä aiheeseen liittymättömästi: Ylen Olipa kerran -podcast on huippu! Kuuntelin sen läpi joulukortteja askarrellessani ja paitsi viihdyin mainiosti, opin paljon uusia asioita. Kaltaiseni satufanaatikko nautti suuresti, mutta luulen, että myös joku satuihin hieman vähemmän pakkomielteisesti suhtautuva saa siitä jotain irti. Suorastaan harmitti, kun viimeinen jakso loppui. Voisiko tätä saada toisen kauden?

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Ultra bra 17.12.2017 (Hartwall Arena)

Heinäkuu. Läpitunkeva kitara tunkee auringon kirkkauden kanssa auton takapenkille asti. Suuntana on Helsinki. Olen kuullut tämän aiemminkin, mutta vasta nyt sanat iskevät syvemmälle kuin muut. Sävel ja laulu saa vapisemaan. Miten biisi, joka on julkaistu syntymävuonnani, voi sanoittaa elämääni niin tarkasti? Liikutaan huuliani sanojen tahtiin: "itse en koskaan uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista."

Elokuu. Istun uuden lukioni rappusissa, ihmisvilinässä. Hyräilen hiljaa tuttua, päässä soivaa sävelmää. Katselen ihmisiä, toivon sopivani joukkoon ja tuntevani heidät paremmin. Toivon, että uskaltaisin puhua heille muustakin kuin sähköjohdoista. Kotona kuuntelen Kaliforniaa lähes päivittäin, haaveillen siitä, että  minäkin saisin joskus odottaa raitiovaunua. 

Toukokuu. Kesä-Helsinki. Aleksanterinkadulla on valoisaa, ja mulla on laukussa yhden tytön kirjoituksia, omiani. 

Huhtikuu. Edellisenä päivänä on satanut lunta vaakasuoraan. Jäinen ilma puskee läpi keltaisen takin, eikä lavaa suojaava teltta hirveästi lämmitä. Pohdin ääneen, kenen idea oli siirtää keikka ulos. Lupasin hanskani puhallinsoittajalle. Stressaan helppoa stemmaa. Esiintymisjännityksestä huolimatta pystyn laulamaan ne minulle niin rakkaat sanat, tarkoittaen jokaista. Vaikka oma elämä on sekaisin, jokin pysyy: rakkaudet ja skandaalit. Stemman mokaan. 

Joulukuu. Huudan ääntäni käheäksi koko illan. Tapahtuu niin paljon, etten tiedä, mihin katsoisin. Laulan ja tärisen. Tiedän odottaa sitä yhtä, tärkeintä, mutta silti kiljaisen, kun tuttu alkusoitto alkaa. "Itse en koskaan uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista" ei mene omasta suustani ilmoille kahahtaessaan läheltäkään nuottia, mutta se ei edes haittaa. Ehkä nykyään uskallan, ehkä nykyään kerron surullisia juttuja hieman useammin. Kun viimeinen nuotti jää soimaan, poskillani näkyy kyynelten jättämät jäljet. Sydämessä asuu rakkaus. 

(18.12.2017)



Ultra bra oli käsittämätön. Tajuton. Upea. Parasta ikinä. 

Ultra bra lopetti toimintansa, kun olin kaksivuotias. Olen kuitenkin niitä lapsia, joiden lapsuusajan soundtrackissa soi koko UB:n tuotanto, mutta syystä tai toisesta aloitin tarkemman kuuntelun vasta silloin, kun olin lopettelemassa peruskoulua. Parin vuoden aikana olen ehtinyt faniutua todella pahasti ja kuunnella koko tuotannon läpi sata kertaa, mutta en edes osannut kuvitella, että jonain päivänä näkisin bändin lavalla. Ehdin menettää toivoni myös jäähallikeikasta, kunnes kolmas lisäkeikka ilmoitettiin pidettäväksi. Syysaamuna heräsin aikaisin, kävelin hermostunutta ympyrää ympäri taloa, puhelinta kädessäni puristaen, kunnes lopulta tulee ystävän ilmoitus siitä, että olemme saaneet liput. Syksy menikin siinä, että lähes joka kohtaamisellamme päädyimme jossain vaiheessa hakkamaan pöytää ja hokemaan rytmikkäästi Ultra brata. 

Hartwall Arenalla puristin vieressä istuvan ystävän käsivartta: "Ollaanko me oikeasti täällä? Tuleeko ne tohon lavalle? Nähdäänkö me ne nyt ihan oikeasti?" Tunkiessani korvatulppia korviin kädet vapisivat ja sydän hakkasi niin paljon, että pelkäsin sen halkeavan. Paikkamme olivat yläkatsomossa, mutta sieltä näki tosi hyvin kaiken, mitä lavalla tapahtui. En edes tiennyt, mihin olisin katsonut, kun kaikkialla tapahtui niin paljon. 

Ultra bra soitti kaikki lempparit ja kaksi kolmesta kaikista tärkeimmästä laulusta. Jokaisen alkusoiton kohdalla hihkaisin: "Ihanaa, tää on mun lemppari!!" Tai jos en hihkaissut, ainakin vedin haltioituneena henkeä, mikä on käytännössä ihan sama asia. Edes inhokkini Kuiskaus ei ollut ihan niin kamala kuin levyllä. Tommi Saarikiven hymyillessä ujosti kesken laulun tuli todella huono omatunto siitä, että olen haukkunut kyseisen kappaleen lyttyyn. Mukana oli myös biisejä, joita en osannut odottaa tai joista en uskaltanut edes haaveilla, kuten Ken-Saro Wiva on kuollut, Tel aviv, Tel aviv ja Lähettäkää minulle kirjoja

Maailman parhaita asioita: 

• Alun video ja taustalla pyörivä lyriikkojen luku. Kaunista, viritti tunnelmaan. 
• Ne visuaaliset jutut, jotka pyörivät taustalla! Oikeasti, hienointa ikinä. 
• Joel Melasniemi. 
• Soolot. Oli soittimena mikä tahansa, ne olivat ihan hullun mahtavia! 
• Kerkko Koskinen. 
• Okei, kaikki bändin jäsenet tasapuolisesti. Tämä postaus ei lopu ikinä, jos luettelen nimeltä jokaisen.
• Haikaran acappella-osa. 
• Vähän kököt välispiikit. 
• Bändin karisma ja asenne. 
• SE KUORO.
• Terhi Kokkosen silmänisku. 
• Katsomoon syttyvät kännyköiden taskulamppujen valot, varsinkin Vesireittien kohdalla. Tunnelma oli maaginen. 
• Se, että huudettuamme aikamme toivettamme Pärnusta ensimmäisen encoren jälkeen bändi tuli kuin tulikin lavalle ja soitti minkäs muunkaan kuin Pärnun
• Hyvin nopea ja pikainen keikanjälkeinen keskustelu ventovieraan henkilön kanssa siitä, kuinka olisimme voineet kuunnella vielä toisen samanmoisen keikan suoraan putkeen ja kuinka monet hyvät biisit, esimerkiksi Heppa, jäivät soittamatta. Toisaalta ei pitäisi valittaa, koska niin monia suosikkeja soitettiin. 

Valuimme ystäväni kanssa ulos ihmismassan mukana konsertin jälkeen. Puhuimme koko matkan hotellille pelkästään Ultra brasta. Tai no, ketä yritän huijata: puhuimme hotellillakin. Ja silloinkin, kun olisi pitänyt mennä jo nukkumaan. Aamupalalla. Bussissa kotimatkalla. "Me ihan oikeesti nähtiin Ultra bra!!" Tuntui uskomattomalta. Automatkalla asemalta kotiin ehdin sanoa sanan käsittämätön varmaan sata kertaa, enkä edes kuvannut kuin muutaman hetken illasta. 

17.12.2017 tulee olemaan päivämäärä, jonka muistan ikuisesti. Muistan, koska UB:n näkeminen livenä oli asia, jota en koskaan uskonut kokevani, koska tämä oli hienoin koskaan näkemäni konsertti. Saan vieläkin pienen fangirling-kohtauksen, kun muistelen iltaa. 

Kiitos Ultra bra. Te olette upeita, suuria ja mahtavia. Kiitos paluusta, kiitos kolmannesta lisäkeikasta, kiitos siitä, että soititte Kirjoituksia. (Ja kiitos toki myös vanhemmilleni, jotka altistivat minut tälle musiikille jo ihan pienenä.) Me olemme teidän, aina ja ikuisesti. 


Pikaisella googlaamisella löydätte ehkä tarkempia tietoja keikasta, jos sellaisia toivotte. Minä en kykene muuhun kuin järkyttävään fangirlaukseen. Arvostelukykyni ei ole kirkkaimmillaan tästä konsertista puhuttaessa. 

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Joulukuun luetut 2017

Joulukuussa 2017 luin yhdeksän kirjaa (2761 s.), joista kaksi oli spefiä, yksi uusinta, yksi kuunneltu kirja, yksi englanniksi luettu ja kaksi sarjakuvaa. 

Saattaa hieman spoilata. 

Linna, Väinö: Tuntematon sotilas 444 s. 
Hall, Tarquin: Vish Puri ja nauruun kuoleen miehen tapaus (Vish Puri #2) 325 s.
Sumanen, Nadja: Terveisin Seepra 264 s.
Ebershoff, David: Tanskalainen tyttö 412 s.
Satrapi, Marjane: Iranilainen lapsuuteni (Persepolis #1) 160 s. 
Satrapi, Marjane: Kotiinpaluu (Persepolis #2) 160 s.
Pitkäkangas, Elina: Kajo (Kuura #2)  343 s.
Dahl, Roald: Kuka pelkää noitia 224 s. [U]
Nelson, Jandy: I'll give you the sun 429 s.

kotimaisia: 3
käännöskirjoja: 6
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 4
muualta: 3

Tuntemattomaan sotilaaseen tartuin periaatteella "vähintään yksi suomalainen klassikko kun on Suomi100 ja kaikkee". Kirjan alku oli todella puuduttava: hirveä määrä henkilöitä ja tapahtumat polkivat paikallaan. Kirja kuitenkin lähti vetämään todella hyvin, kun alkuun oltiin rämmitty metsässä lukukaupalla. Henkilöihin kiintyi todella vahvasti ja he tuntuivat eläviltä, vaikka murreosia joutuikin välillä lukemaan ääneen ennen kuin hoksasi, mitä siinä sanottiin. Toisaalta murteet olivat sen verran tarttuvia, että huomasin kerran tai pari puhuvani kuin Rokka :D Lempihahmojani olivat Hietanen, Koskela ja alati hihittelevä Vanhala. Lukiessa oli myös hauskaa bongailla tuttuja lainauksia ja sanontoja, joista osan en edes ollut tiennyt olevan peräisin tästä kirjasta. Ymmärrän, miksi tämä kirja on sellaisessa asemassa kuin on. Vaikka sota on aina kamala asia, ja kirjassakin tapahtuu hirveitä juttuja, kertojanääni on kuitenkin lempeä ja huumoriakin löytyy. Kiinnitin erityisesti huomiota sodanvastaisuuteen. Vaikkei missään vaiheessa asiaa erityisesti alleviivattu, se oli selvästi luettavana rivien välistä. Silti mietin, mahtaako se näkyä kaikille. Mahtavatko kaikki, jotka Tuntematonta pitävät lähes pyhänä, tajuta, ettei kysessä ole ylistys sodalle ja suomalaisten sotamiesten rohkeudelle? Kirjaa lukiessa tajusin yhä paremmin sen, että minua kiinnostaa sotakuvauksissa enemmän kotirintaman elämä kuin kertomukset sodan melskeistä. Vaikka luinkin mielelläni konekiväärikomppanjan edesottamuksista, ne pienet hetket, jolloin puhuttiin kotona odottavasta perheestä olivat sellaisia, joita olisin mielelläni lukenut enemmän. Käsittelimme äidinkielen tunnilla viime keväänä Tuntemattoman käaikirjoitusversiota Sotaromaania, joka tätä kirjaa lukiessa alkoi kiinnostaa entistä enemmän. Ehkä luenkin sen joskus, kun olen vähän toipunut tästä edellisestä urakasta :D Liityn monien minua aiemmin kirjan lukeneiden kuoroon ja sanon, että tämä kirja on jokaisen suomalaisen kerran elämässään luettava. Vaikka se saattaa olla melkoinen urakka, se on kuitenkin palkitseva sellainen. 

Uskonnon neloskurssilla käsiteltiin maailmanuskontoja, ja tehtävänä oli lukea jokin kurssilla käsiteltyyn uskontoon liittyvä teos. Päädyin lopulta valitsemaan vanhempien kirjahyllystä intialaisesta yksityisetsivästä Vish Purista kertovan kirjan, joka osoittautui mainioksi valinnaksi niin koulutehtävää ajatellen kuin lukukokemuksena. Vaikka kyseessä oli sarjan toinen osa, ei sitä huomannut ollenkaan. En edes tajunnut sitä ennen kuin merkkasin kirjan Goodreadsiin :D Intia elää kirjan sivuilla. Vaikken ole koskaan kyseisessä maassa käynyt, onnistui kirjailija loihtimaan Intian maisemat, hajut ja maut niin vahvasti, että välillä unohti kokonaan lukevansa kirjaa jossain ihan muussa paikassa. Kirjan murha oli melkoisen Agatha Christie -tyyppinen, siinäkin mielessä, että en olisi mitenkään voinut arvata murhaajaa tai koko kuvion laajuutta. Ei sitä suotta takakannessa nimitetty Vish Puria Intian Hercule Poirotiksi. Kirja oli tarpeeksi päätä nollaavaa muttei kuitenkaan ihan aivotonta seikkailua, josta pidin kovasti. Luen varmasti sarjan muutkin osat, niin paljon pidin tästä kirjasta! 

Olin kuuntelemassa Helsingin kirjamessuilla Nadja Sumasen haastattelua, kun hän kertoi uudesta kirjastaan Terveisin Seepra. Kirja herätti heti kiinnostuksen ja pääsinkin lukemaan sitä jo joulukuussa. Iriksen ahdistus itsestään, perheestään ja elämästään hyökyi todella vahvana kirjan sivuilta, ja huomasin itsekin ahdistuvani vahvasti kirjan takia. Pidin kuitenkin siitä, ettei ahdistukseen jääty vellomaan, vaan kirjan edetessä noustiin hitaasti kohti valoa ja parempia aikoja. Arvostan myös sitä, ettei viiltelyn ja muiden mielenterveysongelmien kuvauksessa menty yli. Runotytön kohtaloa jäin pohtimaan. Tavallaan arvostin avoimeksi jäävää loppua, mutta olisin kaivannut jonkinlaista merkkiä siitä, että kaikki oli hyvin, tai ainakin sinne päin. Synkistä asioista huolimatta kirjasta jäi kirkkaimpana mieleen toivo, eikä se ollut niin raskaslukuimen kuin alunperin pelkäsin: hotkaisin sen parissa illassa ja luin vahingossa aamuyöhön asti, vaikka seuraavana päivänä olikin aikainen herätys. Ja joo, taisin minä pienet itkutkin kirjan kanssa tirauttaa. 

Tanskalaisen tytön ostin pari kesää sitten Suomalaisen kirjakaupan pokkarialesta, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lukea sen. Kuten Goodreadsiin kirjoitinkin, pidän tätä selviytymistarinana. Tanskalainen taiteilija Einar Wegener eli lähes koko elämänsä väärässä kehossa, kunnes hän lopulta vaimonsa avulla löysi todellisen itsensä ja hänestä tuli Lili Elbe, yksi ensimmäisistä sukupuolenkorjausleikkauksen läpikäyneistä ihmisistä. Romaani on aiheensa puolesta todella kiinnostava. Lääketiede on kehittynyt 1930-luvun alusta hurjasti, mutta samoja asenteita transsukupuolisia kohtaan kuin kirjan sivuilla näkee yhä. Se on äärimmäisen ahdistava asia tajuta. Sankaritarinan tästä tekee se, että Lili Elbe uskalsi kaikista ennakkoluuloista ja vaaroista huolimatta mennä leikkaukseen, joka on kehittyessään muuttanut usean ihmisen elämän. Jonkun on aina oltava ensimmäinen. Lueskelin Wikipediasta kirjan lukemisen jälkeen Elbestä, ja paljastuikin, että hän kuoli leikkaustensa komplikaatioihin. Asia teki minut surulliseksi, olisin toivonut hänelle onnellista elämää. Minulle selvisi myös, että kirjailija on muokannut tarinaa ja sen hahmoja melko paljon, esimerkiksi Einarin vaimo Greta ei ollut Amerikasta kotoisin lainkaan. Oli tarinassa muutoksia tai ei, Tanskalainen tyttö on tarina, joka säilyy mielessä pitkään. Haluaisin nähdä ehdottomasti tähän perustuvan elokuvan! 

Katsoimme Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvaan perustuvan elokuvan ranskantunnilla ennen joulua, ja ihastuin siihen niin paljon, että päätin lukea alkuperäiset sarjakuvatkin. En juurikaan lue sarjakuvaa, mutta joulupyhinä lukaisin molemmat albumit. Omaelämäkerrallinen sarjakuva kertoo Satrapin lapsuudesta Iranissa, teini-iästä Wienissä ja paluusta Iraniin nuorena aikuisena. En tiennyt Iranin historiasta juuri mitään, mutta Persepoliksesta opin. Ensimmäisessä osassa syttyy sota, joka johtaa lukuisiin kuolemiin ja pelon aikaan. Kaiken keskellä on pieni Marjane, joka aikoo isona profeetaksi, leikkii hurjia leikkejä muiden lasten kanssa, eikä oikein jaksa ymmärtää, miksi hänen pitäisi käyttää huivia. Lapsen näkökulma tuo huumoria ja keveyttä teokseen, joka muuten olisi voinut olla hyvinkin synkkä, vaikka lukiessa tulinkin ajatelleeksi, ettei kenenkään lapsen pitäisi joutua kokemaan sotatilaa ja niin julmaa väkivaltaa maassaan. Kakkososa oli minusta näistä kahdesta albumista parempi. Siinä Marji lähetetään sotaa pakoon Wieniin, jossa hän kokee olevansa muukalainen, mutta yrittää kovasti sopeutua joukkoon, ehkä vähän väärin keinoin. Kun hän lopulta palaa Iraniin, jossa sota on päättynyt, hän on vieras sielläkin. Tavat ovat niin erilaisia verrattuna rauhalliseen Eurooppaan, ja vaikka sotatila on ohi, on valtion valvonta ja kuri erittäin tiukkaa.  Kakkososassa kiinnostavinta oli pohdinta siitä, kuka lopulta on muukalainen, mihin kukakin kuuluu. Pidän Satrapin piirrostyylistä ja sarjakuvan huumorista todella paljon. Oikeastaan ainoa asia, mikä tässä sarjakuvassa ei ol mieleeni on usein tekstiä täyteen ahdetut ruudut. Kyse voi tietenkin olla käännöksestä, mutta ruudot olivat paikoin todella raskaita lukea. Kuitenkin tykkäsin Persepoliksesta todella paljon! Myös elokuvaa voin suositella lämpimästi. Pidin ehkä enemmän elokuvan lopetuksesta. Vaikka sarjakuvan loppu peilautuu ensimmäisen osan lopetukseen, elokuvan loppu tuntui tehokkaammalta. 

Kuura-trilogian kakkososa Kajo oli ehdottomasti yksi vuoden odotetuimmista kirjoista, eikä se pettänyt odotuksiani. Kirja nappasi mukaansa heti, vaikka tuskailinkin välillä Aaronin osuuksien kanssa. Inkan osuudet olivat nimittäin mielestäni kiinnostavampia. Kajo on todella synkkä kirja. Olihan Kuurassakin surullisia ja synkkiä asioita, mutta pääpaino (ainakin muistikuvissani) on lukioelämässä ja rakkaussotkuissa. Toisaalta tunnelmanmuutos on ymmärrettävä, olihan Kuuran lopun hukkaterrori järkyttävä tapahtuma päähenkilöille ja koko Kuurankeron kaupungille. Taisin edellisenkin osan kanssa kiitellä kirjan hahmoja ja teen sen nytkin. Hahmot nimittäin tuntuvat todella aidoilta ja inhimillisiltä ja mikä parasta, he kasvavat ja kehittyvät sarjan edetessä. Raivostuttavan rasittava pikkuprinsessa Inka on kasvanut henkisesti ja vaikka hän toimiikin edelleen tyhmästi, lukija on yhä enemmän hänen puolellaan. Tämä lukija hoksasi myös syyn Inkan oireisiin ennen kuin se kerrottiin. Tosin asia tunnuttiin unohtavan välillä kokonaan. Myös Aaron reagoi elämässään tapahtuviin muutoksiin ymmärrettävästi. Sivuhenkilöt ovat myös aitoja, erilaisia ja erottuvia. Kajossa Pitkäkankaan luomasta hukkamytologiasta saadaan kuullla lisää, kun tutustutaan Jahdin tutkimusvankila Myrskynsilmään ja ihmissusien oikeuksia puolustavaan Werecareen. Kuvaukset Myrskynsilmästä ovat kammottavia, mutta kuvaavat hienosti sitä, miten tavallisilla ihmisillä ei ole aavistustakaan, miten julmasti hukkia kohdellaan. Kajo on valtavan koukuttava, eikä siinä ole trilogioille ikävän tyypillistä tylsän väliosan makua. En millään malttaisi odottaa Ruskaa, sarjan viimeistä osaa. Tämä on kyllä ehdottomasti parhaita kotimaisia sarjoja! Pakko myös hehkuttaa kansia, jotka ovat todella kauniita. Pidän myös kansien väreistä, jotka eivät ole ihan niitä yleisimpiä värejä kirjankansissa. 

Roald Dahlin Kuka pelkää noitia -kirjan olin lukenut joskus ala-asteikäisenä, ehkä jopa parikin kertaa. Sitä luettiin nyt syksyllä kotona ääneen ja se oli siihen tarkoitukseen oikein sopiva. Dahlille tyypilliseen tapaan juoni on kiero ja mustan huumorin koristama. Oikeiden noitien hurjat julmuudet ja pienen pojan ja hänen isoäitinsä ovela suunnitelma ovat viihdyttävää luettavaa. Vaikka pojan ja isoäidin keskusteluissa on toisinaan vähän rasittavaa jankkaamista, ja noitien kokousta salakuunnellaan lukukaupalla, on kirja kuitenkin sujuva. Dahlin ratkaisu jättää noitien taikaliemen vaikutus pysyväksi on todella rohkea veto kirjailijalta. Tähän tarinaan ei sokerikuorrutettu onnellinen loppu olisi sopinut. (Vaikka onhan loppu onnellinen, ainakin omasta mielestäni, mutta tarkoitan lähinnä Disney-lopetusta.) Pohdimme lukiessamme sitä, miksi kirjan poika on käännetty suomalaiseksi. Voihan se toki olla lapsille helpompaa käsittää ja samaistua, mutta samalla tulee huijattu olo. Tosin pahempi on Ison kiltin jätin käännös, jossa jopa kuvitusta on jouduttu leikkelemään, jotta voitaisiin puhua Suomen presidentistä. Meistä kukaan ei ollut lukenut alkuperäisteosta, joten saatoimme vain arvailla, mahtoiko hankolainen hotelli sijaita alunperin Brightonissa ja mikä mahtoi olla Pauno Jenkasen (!!) englanninkielinen nimi. Kuka pelkää noitia ei ole suosikkini Dahlilta, mutta se on kuitenkin ihan hyvä kirja. 

I'll give you the sun ehti olla lukulistallani vuosikaudet ennen kuin sain sen käsiini. Aluksi englanniksi lukeminen takkusi paljon, olihan edellisestä kerrasta yli vuosi aikaa (en suosittele niin pitkää taukoa). Kun sitten lopulta pääsin vauhtiin, en olisi malttanut mennä nukkumaankaan, niin paljon kirjasta pidin. Kaksoset Noah ja Jude kertovat tarinaansa vuorotellen, Noah ajasta ennen hirvittävää tragediaa ja Jude ajasta sen jälkeen. Idea kuulostaa todella yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ole. Kirjan edetessä merkityksettömiltä tuntuneet asiat solahtavat paikoilleen ja loksauttavat palaset paikalleen. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta henkäilin lukiessani usein ääneen asioiden paljastuessa. Se, mikä näyttää aluksi vain yhdeltä tapahtumalta liittyykin paljon isompaan kuvioon. Noah ja Jude tekevät molemmat tekoja, joita on vaikea antaa anteeksi ja ovat julmia toisilleen. Silti heidän teoilleen on yleensä jokin syy. Pidän siitä, että rakkaustarinasta huolimatta tarina keskittyy niin paljon sisarussuhteen kuvaukseen. Vaikka molemmat kertojanäänet pääsevät tasaisesti kertomaan tarinaa ja ovat kiinnostavia, pidin ailti Noahista enemmän. Jotenkin hän tuntui samaistuttavammalta ja hänen osuutensa kiinnostivat enemmän. Tämänkin kirjan kanssa itkin, lopetus oli niin kaunis. Ja voihan Hot English guy. 



Joulukuussa olin tosi kiireinen. Koko ajan tuntui olevan koulutehtäviä ja kokeita, joihin piti lukea. Joulutunnelmaan oli vähän vaikea päästä kaiken kiireen takia. Onneksi ehdin myös makailla sängyllä kuunnellen joululauluja, askarrella joulukortteja ja paketoida lahjoja. Joulukuun paras asia oli ehdottomasti Ultra bran paluukonsertti, josta julkaisen oman postauksensa myöhemmin. Vietimme ystävän kanssa mahtavan Helsinki-viikonlopun, johon kuului keikan lisäksi raitiovaunuilla ajamista (parasta!) ja ystävien tapaamista. Joululoma alkoi joululaulajaisista, joka on ollut parhaita perinteitä koulusamme. Vähän haikea olo, kun en enää ensi vuonna pääse saliin laulamaan.  


Kuukauden biisi on Aino Vennan Joulumaa. Pidän hyvin monista joululauluista ja alankin usein kuunnella niitä jo lokakuun puolessa välissä, mutta Joulumaata totisesti inhoan. Yleensä aina laulan yhteislaulutilaisuuksissa, mutta Joulumaan kohdalla teen aina poikkeuksen ja boikotoin laulun olemassaoloa pitämällä suun tiukasti kiinni. Miksi ihmeessä sitten valitsin tämän biisin kuukauden biisiksi? Syy on versiossa. Aino Vennan versio syvästi inhoamastani joululaulusta loksautti suun auki, kun sen viime vuonna ensi kertaa kuulin. Se on niin kaunis, että tekisi mieli itkeä. Tämä versio kuuluu joulukuuni ehdottomasti kuunnelluimpiin, enkä tainnut joutua kuuntelmaan hirveää alkuperäistä kuin ehkä kerran. Koko Aino Vennan joulu -levy on tosi hyvä! 

Taianomaista tammikuuta! 

torstai 4. tammikuuta 2018

2017 (2/2)

Vuosikoosteen toinen osa, tällä kertaa aiheena luetut kirjat. 


Vuonna 2017

•luin 50 kirjaa (14342 sivua), eli keskiarvoisesti n. 4 kirjaa (1195 s.)/kk
•Niistä 20 oli spefiä
•Niistä 7 oli uusintoja
•Niistä englanniksi luettuja oli 1 kappale
•Kotimaisia kirjoja luin 20 kpl, käännöskirjoja 30
•Vähiten kirjoja luin kirjamäärällisesti ja sivumäärällisesti joulukuussa (9 luettua kirjaa/2761 s.) 
•Eniten kirjoja luin kirjamäärällisesti toukokuussa ja elokuussa (molemmissa 2 luettua kirjaa) ja sivumäärällisesti huhtikuussa (465 s.) 
•Kirjahyllyyn tuli lisätäytettä 26 kirjan verran

Luettujen kirjojen määrä tuntuu laskevan vuosi vuodelta, mutta minä belgia soikoon sain suoritettua Goodreadsin Reading challengen!! Tilanne vaikutti jo epätoivoiselta, mutta otin joulukuussa hurjan spurtin ja sain kuin sainkin luettua haasteen vaatimat kirjat. Kirjavuoteen mahtui myös kaksi lukumaratonia ja Uudelleen luettua -lukuhaaste. 

Lukemistostani spefiksi luokiteltavia oli 20 kirjaa. Tosin jätin laskematta mukaan hieman harmaalla alueella liikkuvia kirjoja, kuten Marnie, tyttö ikkunassa -kirjan. Luin suurimmaksi osaksi proosaa, mutta vuoteen 2017 mahtui myös yksi näytelmä ja kaksi sarjakuvaa. Englanniksi luin harmittavan vähän. Siihen voisin ensi vuonna panostaa, varsinkin, kun englannin kirjoitukset lähenevät hurjaa vauhtia. 

Koska haluan mainita mahdollisimman monta tavalla tai toisella mieleen jäänyttä lukuelämystä, seuraavaksi on vuorossa Lasisipulissa-blogin virallisen epäviralliset kirja"palkinnot" vuodelle 2017. Kategoriat ovat tuttuun tapaan seuraavat:

- paras sarja (Kaikki sarjan kirjat luettu tämän vuoden aikana.)
- paras uutuuskirja (Ilmestynyt siis vuonna 2017, suomennoskin tänä vuonna lasketaan.)
- paras kotimainen 
- paras käännöskirja
- paras klassikko 
- itkettävin kirja 
- huonoin kirja
- yllättäjä (Kirja, josta en odottanut pitäväni, mutta joka olikin hyvä)
- paras spefikirja
- paras ei-spefikirja
- paras uusintaluku
- kirjailija (Kirjailija, johon tutustuin tänä vuonna.)
- odotetuin (Kirja, jonka ilmestymistä/lukeamista odotin eniten.)
kuukauden paras (jokaisen kuukauden kirjamäärä ja sen paras kirja) 

Mielipiteet ovat täysin omiani, ja valinnat vaikeita. Voi olla, että joihinkin kohtiin laittaisin huomenna jonkin toisen kirjan, mutta näillä mennään nyt! 

Vuoden 2017

Paras sarja
Marjane Satrapi: Persepolis (joulukuun kooste tulossa)
Täytyy tosin myöntää, että tämä on ainoa kokonainen sarja, jonka vuonna 2017 luin. 

Paras uutuuskirja

Paras kotimainen
Väinö Linna: Tuntematon sotilas (joulukuun kooste tulossa)

Paras käännöskirja

Paras klassikko

Itkettävin kirja
Cassandra Clare: Taivaallisen tulen kaupunki

Huonoin kirja

Yllättäjä

Paras spefikirja
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Paras ei-spefikirja
Jandy Nelson: I'll give you the sun (joulukuun kooste tulossa)

Paras uusintaluku
L. M. Montgomery: Anna ystävämme

Paras kirjailija
Emmi Itäranta

Odotetuin
Elina Pitkäkangas: Kajo (joulukuun kooste tulossa)

Kuukauden paras

Sesse Koivisto: Tapiiri sohvapöydän alla
yht. neljä kirjaa/675 s.

J.S. Meresmaa: Naakkamestari
yht. neljä kirjaa/882 s.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi
yht. kolme kirjaa/1347 s.

Merja Otava: Priska: Kesästä kesään
yht. kolme kirjaa/465 s.

Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki
yht. kaksi kirjaa/1161 s.

Patti Smith: Ihan kakaroita 
yht. kuusi kirjaa/1564 s.

Maria Carole: Tulen tyttäriä
yht. viisi kirjaa/1853 s.

J.S. Meresmaa: Mifongin kadottama
yht. kaksi kirjaa/656 s. 

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
yht. kolme kirjaa/927 s.

Tove Jansson: Kesäkirja
yht. kuusi kirjaa/1486 s.

Loe, Erlend: Supernaiivi
yht. kolme kirjaa/565 s. 

Joulukuu:
Väinö Linna: Tuntematon sotilas (kooste tulossa)
yht. yhdeksän kirjaa/2761 s.



Kirjavuoteen 2018 tulee liittymään ylioppilaskirjoitukset ja pääsykokeet, sekä toivottavasti myös hatko-opiskelujen alku. Todennäköisesti keväällä kirjallisuuden lukeminen jää vähemmälle, mutta olen huomioinut sen Goodreads-tavoiitteessani, joka on 42 kirjaa. Lyhyellä matikalla voi laskea, että kirja viikossa -tahdilla voisin olla lukematta kymmenen viikkoa. Ihan niin reipas tahtini ei ole, mutta katsotaan, olenko arvioinut lukuvauhtini ja -aikani ylä- vai alakanttiin. Aion myös osallistua Helmet-lukuhaasteeseen, ensimmäistä kertaa elämässäni. 

Toivoisin, että vuoden aikana lukisin enemmän englanniksi ja perehtyisin paremmin kotimaisen kirjallisuuden klassikoihin. Olen nimittäin lukenut melko paljon ulkomaisia klassikoita, mutta kotimaiset ovat jääneet vähän vähemmälle. Lisäksi aloittelin viime vuonna Montgomeryn Anna-sarjan  uudelleenlukua, joka olisi kiva saattaa loppuun. Niin, ja ne oman hyllyn lukemattomat. Jos lukua saisi vähän pienemmäksi, olisin tyytyväinen. 

Loisteliasta luku- ja kirjavuotta 2018 kaikille! Mikä lukukokemus jäi mieleen vuodelta 2017?

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

2017 (1/2)

2017 oli vuosi, jolloin Suomi täytti 100 vuotta ja myös omassa elämässäni tapahtui suuria asioita. Yleisen mukavuuden vuoksi vuosikooste on jaettu kahtia. Juttua luetuista kirjoista sitten ensi vuoden puolella :) Kuvat liittyvät tai ovat liittymättä tilanteisiin. 

Vuonna 2017 minä

• aloitin vuoden mahtavalla reissulla Rovaniemelle, jonka aikana ehdin nähdä kavereita ja poroja, käydä pulkkamäessä, juhlia post-pikkujouluja, kuunnella Hamiltonin, katsoa leffoja ja hävitä Monopolin. Aivan täydellinen reissu kaiken kaikkiaan, upea tapa aloittaa vuosi!

• tein sanataidekoulujuttuja. Viime vuoden iso projekti aiheutti toki stressiäkin, mutta pääpiirteissään oli ihanaa kirjoittaa P:a ja saada siitä palautetta niin ammattilaiselta kuin omalta ryhmältäkin (vaikka deadlinepäivinä saatoinkin pelata kolme erää pasianssia putkeen kirjoittamisen sijaan, hups). Syksyllä starttasi viides ja viimeinen sanisvuosi, jälleen hieman uudistuneella ryhmällä. Monta kertaa vuoden aikana tuli huomattua, miten tärkeäksi tämä harrastus on minulle lyhyessä ajassa muodostunut. 


• tanssin wanhat. Jos minä, jolla on kolme vasenta jalkaa sen normaalin kahden sijasta, oppi tanssit, kuka tahansa voi oppia. (Tosin minulle sattui myös uskomattoman hyvä pari!) Wanhojenpäivä oli hauska, vaikka jouduinkin heräämään jo viideltä ja iltaa kohden molempiin päkiöihini ilmestyi rakko. Mekossa pyöriminen oli kuitenkin lystiä, tanssiminen pieniä mokailuja lukuun ottamatta hauskaa ja ruoka todella hyvää. Vaikken virallisille jatkoille lähtenytkään, Disney-piirretyn katsominen ystävän kanssa oli hieno tapa päättää unohtumaton päivä. 

• muutin. Kokemus oli kammottava kaltaiselleni ihmiselle, joka vihaa muutoksia yli kaiken. Kaikkeen ehkä tottuu, vaikka nykyinen asuinpaikka onkin jo valmiiksi pienehkön kotikaupungin entistä pienempi ja kuolleempi nurkka. Ehkä jonain päivänä asun sellaisessa paikassa, jossa bussi kulkee myös kesäisin, iltaisin ja viikonloppuisin useammin kuin kerran tunnissa. 


• katsoin leffoja hämmentävän paljon ihan leffateatterissa. Yleensä käyn leffassa vain kerran tai kaksi vuodessa, tänä vuonna monta kertaa: La la land, Beauty and the beast, Wonder woman, Dunkirk, The Last jedi... Dunkirkia lukuun ottamatta pidin kaikista näistä paljon! Muita lempielokuvia tänä vuonna katsotuista olivat Imitation game, Casablanca, Heathers ja Kuninkaan puhe. Lisäksi Sherlockin neljäs kausi ilmestyi ja vaikka se vaatikin Netflixin omistavien kavereiden etsimistä, sain sen katsottua. Innostuin myös Yle Areenasta enemmän kuin ennen syksyn aikana ja olenkin ehtinyt katsoa sieltä Siskonpedin kaikki kaudet (ja huomaan välillä lainaavani sarjaa puolivahingossa jokapäiväisessä keskustelussa), jäätävän hirveää ja ihanaa 2000-luvun alkuun sijoittuvaa nuortensarjaa Rakastuin mä luuseriin ja nerokasta komediasarjaa Psychobitches. Yle Areenasta, tästä "köyhän naisen Netflixistä", on tullut suosikkiasiani loppuvuoden aikana. Tämän kaiken lisäksi minä, joka olen aina ollut huono katsomaan sarjoja, katsoin kuukauden sisään Mirandan kaikki kaudet bonusjaksoineen päivineen. Mirandasta tuli ehdottomasti lempisarjani ja niin ikään ahkerasti lainattu jokapäiväisessä keskustelussa: "Such fun!"

• olin isosena riparilla kolmatta kertaa. Leirin vanhimpana isosena minulla oli paljon kokemusta siitä, mikä toimi ja mikä ei, mutta opin myös uusia juttuja. Tälle leirille sattui todella hyvä porukka, joiden kanssa oli hauskaa viettää aikaa. 


• opettelin soittamaan ukulelea. Olen ennestään osannut soittaa vain pianoa erittäin huonosti, mutta erään keväisen musatunnin jälkeen aloin harjoitella ukulelen soittoa kotona. Opin hämmentävän nopeasti, ja vaikka sormia särki aluksi todella paljon, sinnikkyys palkittiin. Riparillakin olin ensimmäistä kertaa soittotaitoisena isosena, vaikka soittotaito oli vielä vähän heikko tuolloin. Mikään ukulelevelho en edelleenkään ole, mutta on sitä kiva soitella! 


• vietin kesälomaa, johon kuului riparin lisäksi matkustelua Suomessa, kirjoituksiin opiskelua, kirjoittamista, lukemista ja kavereiden näkemistä

• täysi-ikäistyin. Järjestin ystäväni kanssa yhteissynttärit, jotka olivat oikein hauskat juhlat, vaikka stressitasot ehti pariin otteeseen singahtaa niiden vuoksi pilviin saakka. Kaikki kuitenkin meni mainiosti, ja olikin hauskaa, miten alunperin puolileikillä heitetty ajatus juhlista onnistuikin oikein hyvin. Täysi-ikäisen elämää olen viettänyt allekirjoittamalla lappuja ja käymällä kaksi kertaa baarissa, molemmilla kerroilla juomassa vettä. Tosin täysi-ikäisimmän asian taisin tehdä heti syntymäpäiväni jälkeisenä päivänä: minun täytyi perua kaverin kanssa sovitut lounastreffit, koska olin menossa pankkiin :D Myös blogi täytti vuosia, hänestä tuli kolmevuotias. Kyllä vuodet kulkee nopsaan!


• kuuntelin musikaaleja. Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, en tainnut katsoa kuin kaksi elokuvamusikaalia: La la landin ja Moulin rougen! (No jaa, Blues brothersin toki myös, mutta siitä voidaan kiistellä, onko se musikaali vai ei.) Sen sijaan kuuntelin musikaaleja, mikä on ollut minulle aiemmin haastavaa. Kuuntelin Hamiltonin, Heathersin, Dear Evan Hansenin, Be more chillin, Wickedin ja Hairin ja pidin kaikista! Tosin on myönnettävä, että arviointikykyni musikaalien kanssa on aika olematon, tykkään musikaalista kuin musikaalista todella helposti :D Suurimpia suosikkejani näistä neljästä ovat Hamilton, Heathers ja Wicked. Ensi vuonna voisin ottaa tavoitteeksi myös katsoa jotain, nyt kun kuuntelun makuun on päästy ;)

• minusta tuli koulun vanhin. Abeilla on kirjoitusten lisäksi ollut syksyn mittaan monia järjestettäviä asioita, vastuuhommien jakoa ja sen sellaista. En tiedä, olenko pienten ykkösten tai yläastelaisten silmään niin pelottava kuin silloiset abit ollessani itse ykkönen, mutta välillä tuntuu, että ainakin olen sieltä pahantuulisimmasta päästä :D Paras asia abivuodessa on toistaiseksi kuitenkin ollut abihuppari, jossa olen toisinaan käytännössä asunut ja joka on yksi ehdottomasti mukavimmista omistamistani asuista. 


• kävin YTL:n järjestämällä eväsretkellä koulumme liikuntasalissa kahteen kertaan. Ennen psykologian kirjoituksia jännitys oli niin kova, että pelkäsin alkavani itkeä salissa ennen kokeen alkua, mutta siitä selvittiin, samoin kuin ruotsin kirjoituksista, vaikka alla oli erittäin huonosti nukuttu yö. Arvosana M kuitenkin molemmista tuli, psykakin oli nipin napin rajan yli. Olin äärimmäisen onnellinen ja helpottunut, mutta nyt pitäisi kääntää katse jo kevään koitoksiin, eikä se oikein innosta. 


• kävin syyslomalla Prahassa ja rakastuin. Kaupunki oli todella kaunis ja taianomainen, ihania vanhoja taloja ja kapeita kujia. Puhumattakaan siitä, miten lämmintä siellä oli! Yleensä lokakuussa ei ole t-paitakeli edes Prahassa, mutta meille kävi hyvä tuuri matkustuspäivien suhteen. 


• kävin Helsingin kirjamessuilla kolmatta kertaa. Aivan mahtava viikonloppu! Omia henkilökohtaisia voittoja oli paitsi ihan itse ratikalla kulkeminen paikasta toiseen, myös yksikseen messukeskuksessa suunnistaminen ja muille bloggaajille juttelu. Kun paikat ja tavat olivat tuttuja, oli helppo keskittyä siihen olennaiseen: kirjoihin ja kirjapöhinään. Voi että, olisipa taas messut! 


• sävelsin ja sanoitin biisin. Tuo on lause, jota en koskaan uskonut kirjoittavani. Ilmoittauduin koulussa sävellyskurssille, jonka alkaessakin vielä pohdin, oliko kyseessä virhe: enhän minä edes osaa lukea nuotteja tai ollut ikinä säveltänyt mitään! Biisi kuitenkin syntyi hämmentävän kivuttomasti, aivan kuin olisin ollut mestarisäveltäjä, ja siitä tuli yllättävän kiva! Kun äänityksissä siihen lisättiin vielä muitakin soittimia kuin pelkkä ukulele, se kuulosti ihan oikealta laululta. Kyseessä on musikaaliduetto, tehty ajatuksella "jos JL:sta tehtäisiin joskus musikaali". En tiedä, tuleeko tämä höpsö haave koskaan toteutumaan, mutta ainakin minulla on yksi biisi valmiina sitä varten ;) Ainoa harmittava asia on vain se, että äänitetyssä versiossa laulan jännityksen takia muutamassa kohdassa ihan nuotin vierestä. Tiedän, että olisin pystynyt parempaankin...


• pohdin tulevaisuutta. Lukion loppu häämöttää jo, ja olenkin ehtinyt kokea monenlaista tulevaisuusahdistusta vuoden mittaan. Opokeskustelussa syksyllä kuitenkin sanoin ääneen erään opiskelualan, joka minua voisi kiinnostaa ja se tuntui heti oikealta. Olinhan minä sitä aiemminkin pohtinut, mutta vasta nyt se tuntui kunnolla vaihtoehdolta. Studia-messuilla marraskuussa käteeni lykättiin hakijan oppaita ja Turkua lämpimästi suositteleva kangaskassi, mutta täysin selvyyttä valintoihin ei tullut. Tiedän, mita ainetta haen opiskelemaan ja minulla on kolme yliopistovaihtoehtoa, mutta hakujärjestys on auki. Mutta ehkä se selviää tässä kevään mittaan. 

• kuuntelin musiikkia. Tutustuin paremmin kahteen "uuteen" musiikintekijään, jotka olivat minulle muutaman biisin perusteella tuttuja jo yläasteelta: Autoheart ja Samae Koskinen. Uutta musiikkia julkaistiin jonkun verran: Haloo Helsingin! Hulluuden highway, Ed Sheeranin Divide (en edelleenkään myönnä kuuntelevani), Autoheartin My hallelujah -ep ja Marina and the diamondsin uusi biisi Disconnect. The Beatlesin Sgt. Pepper -albumi täytti 50 vuotta ja juhlistin tätä minulle myös henkilökohtaisesti tärkeää levyä kuuntelemalla sen juhlallisesti läpi. Ai että se on muuten hyvä! Nerokkaita juttuja, yllättää yhä! Vuoden suurimman musiikkiuutisen ja -elämyksen kuitenkin tarjosi Ultra bra. 


• näin Ultra bran livenä!!! Bändin paluu-uutinen tammikuussa oli odottamaton, mutta en päässyt festarikeikoille. Olin jo varma, etten ikinä tulisi näkemään erästä lempibändiäni livenä, mutta niin siinä vain kävi, että löysin itseni joulukuussa Hartwall arenalta UB:n paluukeikoista viimeiseltä. Ilta oli aivan uskomaton, huusin ja lauloin ääneni käheäksi ja itkeä pillitinkin pari kertaa. Tästä kuitenkin myöhemmin vielä lisää :)

• vietin aikaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Reissussa, kotona, kylässä, kaupungilla, kahvilla, koulussa, kirjastossa, juhlissa, leffassa, bussissa... Vuoden aikana ehtii itkeä ja nauraa, kokea monenlaista monien ihmisten kanssa. Kiitos, jos olit mukanani tänä vuonna, se oli tärkeää. <3


• vietin joulua, joka oli täynnä hyviä kirjoja, suklaata ja lekottelua. Täydellinen paussi kiireistä. 



• kirjoitin raivokkaasti. Pusun kakkosversio valmistui tammikuussa. P eteni 11 luvun verran, ja kirjoitin sitä myös huhtikuun Campnanowrimossa, jonka voitin kuin voitinkin. Itselleni asettamani sanamäärä tosin oli säälittävän pieni, mutta voitto se on kuulkaas pieninkin voitto! P:n ensimmäisen version kirjoittamisessa on mennyt kauemmin kuin Pusun tai JL:n ensimmäisissä versioissa ja kirjoittaminen on ollut välillä todella tahkeaa. Uskon, että tällä kaikella on ehkä tarkoituksensa. Ehkä P on tarina, jota ei voi kertoa nopeasti. JL:n editoinnin aloitin syksyllä, sain läpiluvun valmiiksi juuri ennen joulua ja ehdin kuin ehdinkin aloittaa uudelleenkirjoittamista vielä tämän vuoden puolella. Isojen projektien rinnalla olen kirjoittanut ainakin neljä novellia (tai kolme, riippuu laskutavasta), vinon pinon runoja ja tietenkin sanistekstejä. Niitä useaan kertaan mainittuja keskeneräisiä novelleja en kuitenkaan saanut valmiiksi, hupsista keikkaa :D Novelleihin liittyy myös yksi tämän vuoden ehdottomasti parhaista asioista. Kirjamessuviikonloppuna minulle soitettiin mahdollisesti elämäni paras puhelu, jossa sain kuulla novellini menestyneen Pulpetti puristaa -kirjoituskilpailussa. Minun pieni novellini, jonka lähetin kilpailuun ajatuksella, etten ainakaan voi hävitä mitään. Koska pysyttelen mielelläni anonyyminä, en kerto tarkempaa sijoittumista, mutta sanon sen, että paljon parempaa en olisi voinut kuvitella edes päiväunissani. Ajatus tuntuu edelleen hullulta, vaikka siihen olisi ehkä pitänyt jo tottua. Palkintojenjakotilaisuus Helsingissä oli niin hieno, etten kukkapuskaa kotiin kuljettaessani voinut olla pohtimatta, voisiko tällainen tilaisuus joskus toistua. Kirjoittamisen kannalta 2017 oli mahtava vuosi. 


Mutta mitä tulevaisuus tullessaan? Vuonna 2018 valmistun lukiosta, tai ainakin kovasti yritän. Alkuvuottani tulee siis hallitsemaan yo-kokeisiin lukeminen ja myöhemmin pääsykokeisiin opiskelu ja henkinen valmistautuminen. Ehkä jo ensi syksynä pääsen toteuttamaan haaveeni ja karistamaan tämän kaupungin pölyt jaloistani. Ensi vuonna yritän astua vähän enemmän epämukavuusalueelle, muistaa pitää huolta itsestäni, etten muutu kauheaksi stressihirviöksi ja ehkä myös tehdä asioita, jotka vievät askeleen lähemmäs unelmia. Sen kaiken keskellä yritän ottaa mallia eräästä P:n keskeisestä henkilöstä, jonka pohdintoja myös tuo ylläoleva lainaus on, vaikka helposti luisun samanlaisiin ajatuksiin kuin katkelman minäkertoja. 

Kiitos vuodesta 2017! Toivottavasti 2018 on teille lempeä, toivottavasti se tuo valoa ja rohkeutta uskoa hyvään. <3