sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Meren toisella puolella, pääsykoestressiä ja kevätajatuksia

Olen ollut vähän hiljainen blogissa, vaikka siihen ei edes ole varsinaista syytä. Vietän nimittäin kaikki päivät kotona, ja päiväohjelmaani sisältyy lähinnä pääsykokeisiin lukemisen välttelyä. Nyt päätin kuktenkin tulla kertomaan kuulumiseni ennen kuun vaihdetta :D


Pidin ylioppilaskirjoitusten jälkeen kahden viikon ansaitun loman. Vaikka aluksi tuntuikin hassulta olla kotona ilman mitään velvollisuuksia, hämmennyksen jälkeen se alkoi olla hauskaa ja nautittavaa. Sain jopa aikaiseksi uudelleenjärjestää kirjahyllyäni! Ongelmana tässä "lomassa" oli vain se, että viime viikolla alkanut pääsykokeisiin luku ei nappaa yhtään, kun olen ehtinyt jo tottua rennompaan päivätahtiin. Pitää vain muistuttaa itseä siitä, että jos pääsen sisään yliopistoon, pääsen tästä kaupungista pois. Jospa se motivoisi lukemaan paremmin. Varsinaisia pääsykoekirjoja mihinkään hakukohteeseeni ei ole, joten olen lainannut kirjastosta vinon pinon aihetta koskevia kirjoja. Lisäksi luen lukiokirjoja ja kertauskirjaa. Yhteen kokeeseen on ilmoitettu aihealue, jota kaikki kokeen kysymykset koskevat. Alueen selvitessä teki mieli kirkua kauhusta, mutta onneksi kyseinen yliopisto ei ole ykkösvalintani :D 


Olin pari viikkoa sitten viikonlopun Tukholmassa, mistä kaikki tämän postauksen kuvat ovat. Siellä oli jo kunnolla kevät, lauantaina oli melkein jopa lämmin! Olin käynyt Tukholmassa viimeksi kymmenen vuotta sitten, joten ihastelin kaikkea näkemääni aivan kuin olisin nähnyt sen ensimmäistä kertaa. Matkakohteina oli mm. ABBA-museo, johon pääsyä olin odottanut suunnilleen siitä asti, kun kuulin, että sellainen perustetaan. (Voitte uskoa, miten katkera olin, kun perheeni kävi siellä ilman minua, kun olin rippileirillä metsän keskellä. Ehdin neljä vuotta kuunnella tarinoita sieltä ennen kuin itse pääsin paikalle :D) Museo oli paras ikinä. Olisi tehnyt mieli vain hyppiä ja pomppia, laulaa ääneen ja hihkua, mutta sain ainakin jotenkuten esitettyä arvokasta museovierasta. Toinen museo oli Keskiaikamuseo, jonne on ilmainen sisäänpääsy! Museossa opin mm. sen, että pyhä Yrjö on ruotsiksi nimeltään Göran. Saatoin hieman naurahtaa. Suosittelen molempia museoita lämpimästi. Kävimme myös Scifi- ja fantasiakirjakaupassa, jossa oli laskutavasta riippuen neljä tai kaksi ja kaksi puolikasta kerrosta. Oli kuin olisin päässyt taivaaseen: niin paljon kirjoja, lautapelejä, fanitavaraa... Päästelin epämääräisiä äännähdyksiä, kun näin maailman söpöimmät Studio Ghibli -astiat. Kaupasta löytyi Douglas Adamsin Dirk Gently's holistic detective agency, jota olen vuosikaudet metsästänyt, mutta löytänyt vain sarjan kakkososaa. Hotellihuoneessamme ei ollut ikkunaa, mutta huoneen telkkarista tuli sekä Ruotsin Vain elämää -versiointi, että naapurimaan versio Tähdet tähdet -ohjelmasta, joista jälkimmäistä juonsi ihana Petra Mede. (Ikkunattomuus ei haitannut kuin nukkumaan mennessä, jolloin tuntui, että oli joutunut sensorisen deprivaation kokeeseen.) Ruotsini oli "hieman" ruosteessa, mutta ymmärsin lähes kaiken, mitä minulle puhuttiin. Sain jopa sönkötettyä respassa kysymyksen busseista ja raitiovaunuista suhteellisen onnistuneesti. 
Ai että, miten ihana kaupunki Tukholma onkaan! 




Ihanaa oli myös se, että Tukholman jälkeen vietimme vielä pari tuntia Helsingissä, ennen kuin bussi takaisin kotiin lähti. Kaksi hienoa, suurta pääkaupunkia saman reissun aikana, ei hassumpaa! 



Lukeminen tökkii vähän, mikä ärsyttää. Kesken on kiinnostavia kirjoja, kuten tuolta sivupalkista voi huomata, mutta luettuani koko päivän vähän kuivakkoja kirjoja, ei minkään muun lukeminen innosta enää. Sen sijaan kirjoittamiseen ja editointiin olisi motivaatiota. JL:n kanssa fanityttöilen omille hahmoilleni (äärimmäisen noloa), mihin en ensimmäistä versiota kirjoittaessani pystynyt, sillä tiesin loppuratkaisun. Nyt hihittelen hölmönä hahmojen kohtauksille ja dialogille juuri siksi. P on meinannut saada minut itkemään useamman kerran parin viimeisen luvun aikana. Miksi olen niin julma lapsilleni? Hieman pelkään, että koko homma räjähtää käsiin: lukujen määrä on noussut valtavan suureksi ja sivuhahmoja on todella paljon. Editointikierroksilla joudun todennäköisesti murhaamaan melkoisen määrän darlingseja, minkä vuoksi itken verta jo etukäteen. Toivon saavani joko JL:n tai P:n valmiiksi kesän aikana, jotta voisin siirtyä seuraaviin projekteihin, mutta katsotaan, kuinka käy. 



Olisin hieman halunut osallistua CampNaNoWriMoon tänäkin vuonna, mutta arvasin jo etukäteen huhtikuun olevan vähän kiireinen kuukausi. Haaveilen hieman marraskuun isosta NaNosta, mutta saas nyt nähdä, miten käy. Vielä tässä vaiheessa on mahdotonta sanoa, millaista elämäni marraskuussa on: pyörinkö silloinkin täällä samassa paikassa, jossa 18 vuotta olen viettänyt, olenko kenties töissä vai vietänkö villiä opiskelijaelämää jossain toisessa kaupungissa, ja jos vietän, niin missä? Tulevaisuus tuntuu hurjalta. Kuukauden kuluttua tähän aikaan minulla on jäljellä enää yhdet pääsykokeet. Tavallaan se, että asiat ja aikataulut ovat todella auki, tuntuu stressaavalta ja ahdistavalta, mutta ehkä siitä pitäisi opetella nauttimaan. Aina ei tarvitse olla naimisissa kalenterinsa kanssa. 



Onneksi pääsykoestressin keskellä on projekteja kavereiden kanssa, joiden tiimoilta voidaan pitää neljä tuntia kestäviä palavereja ja tehdä hienoja excel-taulukoita. Onneksi on Ylpeys ja ennakkoluulo -tv-sarja, jonka katsomiseen voi hukuttaa murheensa, stressinsä ja harmituksen aiheet. Onneksi on mielikuvitusmaailmat, niin omat kuin toistenkin luomat, joihin voi sukeltaa ja sulkea pois ympäröivän maailman. Kevät saapuu, tiet ovat sulia, ja kohta pääsen toivottavasti jo käyttämään punaista vakosamettitakkia ja ABBA-museosta hankittua kissapaitaa. 



Mitä teidän kevätpäiviinne kuuluu? 

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Maaliskuun luetut 2018

Maaliskuussa 2018 luin seitsemän kirjaa kirjaa (1945 sivua), joista yksi oli spefiä, yksi englanniksi luettu ja kaksi uusintoja.

Cline, Emma: Tytöt 297 s.
Wrede, Patricia C.: Lohikäärmeen etsintä (Lumotun metsän kronikat #2) 310 s. [U]
Saisio, Pirkko: Spuuki Spaidermän ja raju nonna 193 s.
Montgomery, L. M.: Annan unelmavuodet (Anna #3) 226 s. [U]
Nelson, Jandy: The sky is everywhere 313 s.
Goodall, Nigel: Benedict Cumberbatch – Henkilökuva 269 s.
Gardell, Jonas: Sairaus (Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin #2) 297 s.

kotimaisia: 1
käännöskirjoja: 5 (+1 englanniksi luettu)
omasta hyllystä: 3
kirjastosta: 3
muualta: 0

Jatkumo-lukuhaaste: 3 kirjaa (Trilogisti)

Emma Clinen Tytöt on näkynyt kirjablogeissa useasti ja se tarttuikin kirjastoreissulla mukaan. Kiinnostus kirjaan heräsi useasta syystä. Olen ensinäkin vuosikaudet pitänyt hippiestetiikasta, ja kirjan takakansi lupaa hippejä. Toisekseen kaikkien aikojen bändirakkauteni The Beatles kuuluu aikakauteen kuin nenä päähän. Lempilevyni kyseiseltä bändiltä on White album, joka tuli surullisenkuuluisaksi Charles Mansonin johtaman kultin raakojen murhien ansiosta. Kun kirja kuuleman mukaan perustui näihin tapahtumiin, pitihän se lukea. Luin kirjaa iltasatuna, mikä oli virhe: jo ensimmäisen luvun aikana ehdin pelätä, että minut murhataan sänkyyni heti, kun sammutan valot. Kirja kertoo teini-ikäisen Evien kesästä, jona hän tutustuu karismaattisen Russelin johtamaan kulttiin, kesästä, joka päätyy järkyttäviin tapahtumiin. Ajankuva tuntui todella aidolta, samoin kuin Evien hahmon käytös. Aitous teki kirjasta inhottavmman ja pelottavamman kuin osasin etukäteen kuvitella. En tietenkään ajatellut etukäteen, että murhista ja manipuloinnista kertova kirja olisi hilpeää ja kevyttä luettavaa, mutta jotkut kohtaukset aiheuttivat niin ikävän olon, ettei siitä päässyt helposti eroon. Tytöt on kuitenkin ajatuksia vahvasti herättelevä romaani, joka jättää vahvan jäljen. 

Luin Lumotun metsän kronikat ala-asteen loppupuolella ja ensimmäisen osan uudelleen lukion ensimmäisellä luokalla. Lohikäärmeen etsintää luin lähinnä bussimatkoilla kouluun ja kotiin, mikä oli mahdollisesti virhe, sillä monta kertaa meinasin hihitellä ääneen. Vaikka ensimmäinen osa on muistikuvieni mukaan parempi, ei tämäkään huono ole. Lumotun metsän kuningas Mendanbarin ja prinsessa Cimorenen välinen kemia on toimivaa ja heidän seikkailuistaan on ihanaa lukea. Lumotun metsän kronikat ovat todellista aivot narikkaan -fantasiaa: vauhdikasta ja hauskaa. Tässä osassa lempiasiani oli ehdottomasti kääpiö Herman, joka kärsii pienestä lapsiin liittyvästä ongelmasta. Hahmo oli harvoja asioita, joita edelliseltä lukukerralta muistin, mutta kohtaus, jossa hän esiintyy oli aivan yhtä hauska kuin muistelinkin. Toinen nauruntyrskähdyksiä aiheuttanut asia on Ilkeiden äitipuolien kerho, johin eräs setä yrittää kovasti päästä. Kehuista huolimatta eräs asia ärsytti minua erittäin paljon. Maagi Telemain puhuu hyvin mutkikkaasti, hankalaa sanastoa käyttäen. Vaikka edellisessä ja tässä osassa on näytetty, kuinka fiksu nainen Cimorene on, täytyy Mendanbarin selittää hänelle kaikki, mitä Telemain sanoo. Eikö tämän olisi voinut tehdä vaikkapa toisinpäin? Nyt ainakin tämä lukija koki kirjailijan unohtaneen, että Cimorenen on tarkoitus olla teräväpäinen, "vahva nainen". Kirjan viimeinen luku oli kuitenkin niin suloinen, että voin melkein antaa tuon anteeksi, mutta vain melkein. Pitää lukea vielä seuraavatkin osat uudelleen! 

Spuuki Spidermän ja raju nonna on kirja, jota minun oli tarkoitus aloittaa vähän ennen nukkumaanmenoa. Luinkin vahingossa koko kirjan yhdeltä istumalta. Pirkko Saisio kertoo lyhyissä merkinnöissään keskusteluistaan ja pienistä seikkailuistaan ensimmäisen lapsenlapsensa kanssa. Kirja on nopealukuinen ja koukuttava. Vaikka suurin osa kirjasta on kevyttä ja lämminhenkistä jutustelua, ei se kuitenkaan ole ihan aivoton. Nautin tämän pikkuisen kirjan lukemisesta todella paljon, mutta siitä on vaikea kirjoittaa. 

Kuten ennen syksynkin kirjoituksia, luin nytkin kirjoituksia edeltävänä iltana Montgomeryn Annaa, joka on tuttua ja turvallista, stressiä vähentävää kirjallisuutta. Tällä kertaa vuorossa oli lempiosani sarjasta, ihana Annan unelmavuodet, jossa Anna lähtee Vihervaarasta korkeakouluun Redmontiin. En tiedä, miksi tämä osa on ollut vuosikausia suosikkini. Ehkä opiskelijaelämän kuvaus, tietynlainen huolettomuus ennen myöhempien osien synkkiäkin sävyjä ja tietenkin romantiikka vetoavat lukijaan iästä riippumatta. Tällä lukukerralla huomasin kiinnittäväni huomiota enemmän opiskelumietteisiin ja muihin korkeakouluun liittyviin asioihin kuin ennen. Kai se johtuu elämäntilanteesta ;) Itkin kirjassa myös sellaisille kohtauksille, joille en muistanut itkeneeni aiemmin, esimerkiksi erään hahmon kuolemalle ja Dianan häille. Välillä lukiessa teki mieli ravistella Annaa, kun hän käyttäytyi typerästi, mutta onneksi tiesin, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Viimeinen luku Hester Grayn puutarhassa tekee minut niin onnelliseksi, että pelkästään sen ajatteleminen saa sydämen lyömään nopeammin. Annan unelmavuodet on valehtelematta yksi kirjahyllyni rakkaimmista kirjoista. 

Luin ennen vuodenvaihdetta Jandy Nelsonin I'll give you the sunin, joka oli ehdottomasti yksi viime vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksesta. Omasta hyllystäni löytyi Nelsonin esikoisromaani, The sky is everywhere, jonka olin hankkinut Lontoon-matkaltamme vuonna 2015 (!). Enkun kirjoituksia ajatellen päätin lopultakin lukea tämän. Kirja ei mielestäni yltänyt I'll give you the sunin tasolle, mutta se ei missään nimessä ollut huono. Joitain samoja teemoja kirjoista löytyi: läheisen äkillinen menettäminen ja syyllisyys ovat suuressa roolissa molemmissa. Lennien hahmo on todella aito järkyttävän surun keskellä luoviessaan. Juoni eskaloituu suuntaan jos toiseen, lukija ehtii pelätä monia asioita ja matto vedetään alta useamman kerran. Lennien runot ovat kirjassa suuressa roolissa, mutta niihin liittyy myös eniten kirjassa häirinnyt asia. Ymmärrän, että Lennie kirjoittaa runojaan surutyönä, mutta hän puhuu tunteistaan ja niihin liittyvistä ihmisistä todella suoraan. Runojaan Lennie ripottelee ympäri kaupunkia. Ehkä Lennie ei haluakaan salailla henkilöllisyyttään, mutta itselleni tästä tuli jotenkin ahdistunut olo. Kuka tahansa runon löytänyt tietäisi heti, kuka sen on kirjoittanut. Ehkä tämä on lopulta pieni asia, mutta minua se häiritsi todella paljon. Vaikka tämä ei lumonnutkaan samalla tavalla kuin Nelsonin toinen kirja, suosittelen sitä silti. Se on kaunis tarina, vaikka se näyttää myös elämän rujoja puolia. Se myös sai minut melkein itkemään, vaikka olin julkisessa liikennevälineessä, mikä on myös hyvä saavutus. 

Benedict Cumberbatch on lempinäyttelijöitäni, joten kun ystäväni kysyi, haluaisinko halvalla löytyneen elämäkerran itselleni, ei vastausta tarvinnut kovin kauaa miettiä. Ikävä kyllä petyin tähän teokseen hieman. Elämäkertana tai henkilökuvana se on hyvä. Se kertoo hyvin ja selkeästi Cumberbatchin urasta ja elämästä, minkä lisäksi se sisältää vielä filmografian ja listan Cumberbatchin voittamista palkinnoista. Opin sen kautta paljon uutta kyseisestä näyttelijästä. Kirjana tämä on melko kehno. Aikamuodot ovat välillä todella hämmentäviä ja rakenne paikoin hyvin kummallinen. En tiedä, onko vika kirjoittajassa vai suomentajassa, mutta en voi sanoa nauttineeni lukemisesta suuresti, vaikka ihan hyvin sen kanssa pitkän junamatkan viihdyinkin. Kuvaliite kuitenkin lohdutti. 

Maaliskuussa sain lopultakin jatkettua tammikuussa aloittamaani Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogiaa. Kuten osasinkin pelätä, ei ensimmäisen osan suloisuudesta ja onnellisuudesta ole jäljellä enää kuin rippeet. Aids saapuu Tukholmaan, eikä sairaus tunnu säästävän ketään. Ahdistus lainehtii kirjan sivuilta lukijan syliin. Vaikka kirja saikin toisinaan hymyilemään, suurin osa siitä oli synkkää, surullista ja rikkirepivää. Ruotsissa velloo taudin ympärillä massahysteria, ja sairastuneita ei kohdella inhimillisesti. Siinä missä ensimmäisessä osassa on nuoruuden onnea ja toiveikkuutta tulevaisuudesta, Sairaudessa sitä ei enää ole. Tein itse sen virheen, että luin tämän bussissa loppuun. Eräs loppupuolen kuolinkohtaus oli todella järkyttävää luettavaa, vaikkei itse tapahtumaa kuvattukaan kovin yksityiskohtaisesti. (Kirjan lukeneet varmaan tietävät, mistä puhun.) Ystäväni varoitti, että jos tämän kirjan lukeminen sattui, niin viimeinen osa sattuu vielä enemmän. Hän oli oikeassa, mutta viimeisen osan luin vasta tämän kuukauden puolella, joten mielipidettäni siitä joudutte odottamaan vielä hetken.


*********

Maaliskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

1. Kirjassa muutetaan: Annan unelmavuodet
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä: Benedict Cumberbatch – Henkilökuva
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta: Spuuki Spaidermän ja raju nonna
23. Kirjassa on mukana meri: Sairaus
29. Kirjassa on lohikäärme: Lohikäärmeen etsintä
36. Runo on kirjassaa tärkeässä roolissa: The sky is everywhere
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana: Tytöt

Maaliskuun YA-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 



Englanninkielinen kirja: The sky is everywhere

Maaliskuuta hallitsi suurimmaksi osaksi yksi ja ainoa asia: ylioppilaskirjoitukset. Itse pakkasin evääni ja villasukkani neljä kertaa, joista kolme ensimmäistä oli yhden viikon aikana. Olihan se rankkaa, ei voi muuta väittääkään, mutta kun se oli ohi, olo oli aika vapautunut ja kevyt. Äkkiä ei tarvinnutkaan enää lukea mitään ja sai tehdä ihan mitä vain halusi. Se oli todella hassua: olinhan lukenut reaaleihin tammikuun alusta päivittäin monta kymmentä sivua, jättäen vain muutaman päivän väliin. Alustavat pisteet olen jo saanut, mutta ne keikkuvat niin rajoilla, että jää jotain jännitettävää toukokuuhun. Ansaittuna kirjoituspalkkiona matkustin viikonlopuksi Ouluun, missä olin aiemmin vain vaihtanut junaa. Viikonloppuun mahtui rakas ystävä, ihan hirveä määrä ruokaa, Kalevauvan kuuntelua aamuneljään, keskusteluja kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, sauna, ihan liian vähän unta, musisointia, nauramista ja teenjuontia. Vaikka kotimatkalla tulikin pieni mutka matkaan, kun vaihtojuna ei odottanutkaan myöhässä tullutta junaa ja saavuin lopulta kotiin yli tuntia myöhemmin kuin oli alun perin tarkoitus, reissu oli kuitenkin aivan ihana. 

Huhtikuussa lomailen vielä hetken, mutta sitten alkaa ankara pääsykokeisiin opiskelu. Tein nimittäin lopultakin yhteishaun, ja toukokuussa minua odottavat kolmet pääsykokeet. Onneksi mihinkään niistä ei ole erillistä kirjaa, ja koska haen lukemaan samaa ainetta kolmeen eri paikkaan, pääsen vähän helpommalla lukemisen suhteen. Töitä toivoisin myös saavani, mutta melkein kaikista hakukohteistani vastataan näköjään hyvin hitaasti. 


Kuukauden biisi on Samae Koskisen Syy herätä. Maaliskuusta on vaikea paikantaa yhtä eniten soinutta kappaletta, mutta Syy herätä on mahdollisesti yksi niistä. Ainakin siihen liittyy eräs muisto, joka on ehkä suuressa mittakaavassa todella tylsä ja tavanomainen, sisältäähän se pelkän bussimatkan tavallisena maaliskuisena iltapäivänä, mutta siihen liittyi oivaltamisen hetkiä tämän kappaleen myötä. Onhan se myös todella kaunis laulu. 

Mitä teidän maaliskuuhunne kuului? Onko siellä puolella ruutua keväistä? Täällä on ainakin satanut koko päivän runsaasti lunta.

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Hauskaa pääsiäistä!

Hauskaa päästäistä pääsiäistä kaikille!

Oikeastaan tämä postaus on vain tekosyy, jolla voin jakaa säännöllisin väliajoin päässäni soivan musiikkikappaleen, Kasper Strömmanin mahtavan Pääsiäisbiisin.


Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Viettäkää ihana pääsiäinen, nauttikaa auringosta ja vapaapäivistä! (Ja syökää suklaata, totta kai. ;) )

torstai 22. maaliskuuta 2018

Parhaat (ja helpot) ukulele-biisit

Ylioppilaskirjoitukset ovat omalta osaltani nyt lopultakin ohi (tietenkin sillä varauksella, että pääsin kaikesta läpi :D), joten nyt on aikaa tehdä vaikka mitä kivaa! Viimeinkin voin vain lukea, kirjoittaa ja vaikka soittaa ukulelea hyvällä omallatunnolla, ennen kuin parin viikon päästä aloitan pääsykokeisiin pänttäämisen.

Opettelin soittamaan ukulelea joskus huhtikuussa, osittain musiikintunnin, osittain kokeisiin lukemisen välttelyn seurauksena. Parin illan jälkeen sormet olivat törkeän kipeät, mutta osasin jo soittaa jotain. Ja minähän olen ihminen, joka ei ole koskaan oppinut soittamaan kitaraa ja aina inhonnut sen soittamista! Ukulelessa on kuitenkin helpommat sointuotteet ja se sopii syliin mukavammin kuin iso kitara. Opettelin itse soittamaan sopraanoukulelella, joka on todella pikkuruinen kitaraan verrattuna, mutta nykyään omistan konserttiukulelen, joka on vähän isompi ja luulen, että sillä voi olla vähän helpompi opetella soittamaan, koska välit ovat luonnollisesti leveämmät. Oli miten oli, perussoinnut oppii ukulelessa nopeasti ja niillä pärjää pitkälle.

Ajattelin jakaa nyt muutaman ukulelesuosikkini, joiden avulla itse opettelin soittamaan ja joita tykkään soittaa muuten vain. Jos käyttämäni soinnut löytyvät netistä, linkkaan ne myös. Jos harjoittelet soittamaan ukulelea tai olet jo soittanut jonkin aikaa, kurkkaa nämä :) (Haluan kuitenkin muistuttaa, että en ole mikään huippuluokan ukuleletaituri, enkä pidä itseäni alan asiantuntijana. Nämä pohjautuvat täysin omiin kokemuksiini.)

Ensimmäinen biisi, jonka olen koskaan ukulelella soittanut. Tosin en ehtinyt tehdä sointuvaihtoja, joten soitin pelkkää C-duuria. Kipinä kuitenkin syttyi tästä. Helpot soinnut, eivätkä ne vaihdokset edes ole niin nopeita, kun vähän kehittyy. 

Stand by me
Sointukierto on äärimmäisen helppo: C, Am, F ja G. Tämä jatkuu koko biisin ajan, älyttömän kiva harjoittelubiisi! 

Ihan ensimmäisiä soittamiani biisejä. Mukavan helppo :)

Yllättävän helppo. Tämän biisin ansiosta opin Em-soinnun. Soitin joskus keväällä tätä niin paljon, että ehdin jo vähän kyllästyäkin. Ukutabs-on todella hyvä sivusto, sillä siellä laulua saa transponoitua suuntaan jos toiseen, ja ainakin mobiilissa sointuotteet ovat näkyvissä koko ajan, jolloin ne on helppo tarkistaa. 

Passenger: Let her go & Caravan
Ukulele tuntuu sopivan täydellisesti Passengerin biiseihin, mikä lienee syynä. 

Marina and the diamonds: Seventeen & Obsessions & Teen idle & EVOL & Happy
Marinan biisit ovat pääsääntöisesti todella helppoja soittaa, mutta tässä ovat suurimmat suosikkini. 

Narraan vähän. Osaan soittaa tämän aina modulaatioon asti, mutta siihen se sitten jää. Puhumattakaan siitä, että säkeistö menee ihan liian matalalta minulle laulettavaksi. Näistä seikoista huolimatta nautin I tryn soittamisesta, joten lisään sen tähän.

Kristiina Halkola: Laulu rakastamisen vaikeudesta (Suuri toivelaulukirja 7)
Tämä sopii sellaisille, jotka ovat soittaneet jo vähän aikaa. Laulussa rakastamisen vaikeudesta nimittäin on vähän haastavampiakin sointuja ja nopeita vaihtoja. Sitä on silti kiva soittaa, ihana biisi! 


Ultra bra: Pinnan alla (Ultra bra: Kaikki laulut)
UB on yleensä soinnuiltaan törkeän vaikea, mutta Pinnan alla on sieltä helpommasta päästä. Toivoisin muutenkin, että Pinnan alla olisi UB:n tuotannosta tunnetumpi. 

Ei musiikkivinkkausta ilman musikaaleja, vai mites se nyt meni. Usein musikaalibiisit ovat hankalia soittaa, mutta Hamiltonin Wait for it tekee poikkeuksen. Tosi helpot soinnut ja sointukierto. Ainoa miinus on usein nopeat sanat, mutta ehkä näin kotiolossa vaikeden kohtien sössötyksen voi antaa anteeksi. 

Bad horse chorus (+ reprise) on lyhyt ja hulvaton (vähän niin kuin minä, eikun) biisi, jossa on helpot soinnut, mutta melko nopeat vaihdot. 

Yllätyin positiivisesti siitä, miten helppo tämä oli. Lisäksi tämä on suhteellisen hidas, joten pitäisi olla aloittelijallekin helppo. 

Moon river saattaa näyttää helpolta, mutta siinä on muutamia kammosointuja ja hirviövaihtoja. Videolta löytyy tutoriaali, jolla biisistä saa vähän erilaisemman kuin perusrämpytyksellä. Ehkä jonain päivänä kietaisen pyyheturbaanin päähäni, varastan naapurin kissan ja istun ikkunalaudalle tätä laulamaan. 

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Helmikuun luetut 2018

Helmikuussa 2018 luin kuusi kirjaa (1360 sivua), joista yksi oli spefiä ja yksi sarjakuva.

Sinisalo, Johanna: Ennen päivänlaskua ei voi 268 s. 
Albertalli, Becky: Simon vs. Homo sapiens agenda 303 s.
Rowell, Rainbow: Eleanor & Park 384 s.
Favilli, Elena & Cavallo, Fransesca: Iltasatuja kapinallisille tytöille 200 s.
Orwell, George: Eläinten vallankumous 126 s.
Tebo: Huimapää Mikki 79 s. 

kotimaisia: 1
käännöskirjoja: 4 (+ 1 englanniksi luettu)
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 3
muualta: 0

Suomalainen spefiklassikko Ennen päivänlaskua ei voi tarttui mukaan kirjastoreissulla ja oli seuranani useat bussimatkat kouluun ja kotiin. Kertomusta valokuvaaja Mikaelista ja hänen löytämästään peikosta rytmittävät uutiset, tietokirjakatkelmat ja fiktiivisten tekstien pätkät. Pidin Sinisalon luomasta maailmasta, jossa peikot on tunnistettu ihan oikeaksi eläinlajiksi. Edellä mainitut tekstilajit olivat aidon tuntuisia ja tuovat kirjaan omanlaistaan tunnelmaa, mutta mielestäni niitä oli liikaa. Sen sijaan, että ne olisivat antaneet hengähdystaukoja muusta tekstistä, ne pätkivät tapahtumia ärsyttävästi. Olisi tehnyt mieli vain hypätä niiden yli, mutta koska olen tunnollinen lukija, en tehnyt niin. Teoksessa ei myöskään ollut melkein yhtäkään kivaa henkilöä, eikä varsinkaan päähenkilö Mikael kuulunut heihin. Hassua kyllä, Mikael onnistuu perustelemaan tekonsa itselleen (ja lukijalle) niin hyvin, että hänen tekonsa melkein hyväksyy, vaikka ne ovat todella väärin. Huomasin jossain vaiheessa itsekin pohtivani, miten Pessi-peikon saisi parhaiten piiloon, vaikka olin alkupuolella ollut vahvasti sitä mieltä, että se pitäisi viedä takaisin luontoon. Vaikka pidin kirjasta, se ei kuitenkaan lumonnut, ja olinkin antamassa sille Goodreadsissa kolme tähteä, kunnes pääsin kirjan loppuun ja se veti maton alta. Onneksi en ollut bussissa silloin, sillä saatoin hieman päästää äännähdyksiä. Melkoinen käänne, sanoisin, vaikka olihan siihen johtavat tapahtumat arvattavissa. Sinisalon kieleen ihastuin myös, enkä pidä mahdottomana, että joskus lukisin häneltä muutakin. Tuleeko teille mieleen joku Sinisalon kirja, joka pitäisi ehdottomasti lukea? 

Simon vs. Homo sapiens agenda, tuttavallisemmin Homo-Simo, on kirja, jonka suuri osa ystävistäni oli lukenut ja hehkuttanut todella paljon. Koska englannin yo-kirjoitukset lähestyvät, päätin lukea tämän kirjan, jotta voisin lukea ja huijata itseni ajattelemaan, että opiskelen. Tästä kirjasta tuli todella hyvä olo, ja englantikin oli kivan yksinkertaista, jolloin saattoi keskittyä tarinaan paremmin. Tässä elämänvaiheessa kirja oli aika täydellistä luettavaa: epästressaavaa, sopivan hattaraista ja hauskaa olematta kuitenkaan ihan aivotonta luettavaa. Jos olisin kissa, olisin kirjaa lukiessani kehrännyt ja lujaa. Lukemissani arvioissa on sanottu, että Simonin sähköposti-ihastus Bluen henkilöllisyys tulee yllätyksenä. En uskonut arvioita, mutta totta se oli: kun Blue paljastui nimimerkkinsä takaa, oli kyseessä henkilö, jonka en olisi uskonut olevan sähköpostiviestien takana. Olin jossain vaiheessa aivan varma, että eräs toinen henkilö oli Blue, mutta olin äärimmäisen helpottunut, kun huomasin erehtyneeni. Tammikuussa lukemani Will Grayson, Will Grayson sai pelkäämään pahinta mahdollista vaihtoehtoa. En tiedä, miksi tästä kirjasta on niin vaikea kirjoittaa: pidin siitä kuitenkin todella paljon, voisin jopa sanoa rakastuneeni siihen. Suosittelen ehdottomasti lukemaan! <3

Rakastin Rainbow Rowellin Fangirlia ja Carry onia, joten odotukset Eleanor & Parkille, (toistaiseksi) ainoalle suomennetulle teokselle, olivat korkealla. Enkä joutunut pettymään! Ensimmäisistä sivuista lähtien olin koukussa ja luin pitkälle yöhön. Eleanorin ja Parkin rakkaustarina on kaunis, suloinen ja sydäntä repivä. Vaikka rakkaustarina on tärkeässä osassa, se ei ole kirjan pääpointti. Tämä on niin paljon muutakin kuin pelkkä yksinkertainen teinirakkaushattara. Eleanor ja Park ovat todella aitoja hahmoja haaveineen ja pelkoineen. Vaikka he ovatkin melko eri maailmoista lähtöisin ja kotiolot ovat todella erilaiset (syke nousee joka kerta Eleanorin kotioloja ajatellessa), he kunnioittavat toisiaan ja rakastavat toisiaan aidosti. Aito on myös kirjan miljöö. 1980-lukua ei suuremmin alleviivata, kuvaus on tehty todella luontevaksi. Kirjan lopetus heittää lukijaparan sydämen tehosekoittimeen, mutta toisenlainen loppu ei kirjaan olisi missään nimessä sopinutkaan. Aamuyön pimeinä hetkinä nyyhkytin sekavana tunnemyttynä niin, etten meinannut nähdä tekstiä kunnolla. Oikeastaan ainoa häiritsevä asia oli suomennoksen puhekielisyys, joka tuntui välillä todella teennäiseltä. Kun siihen tottui, ei siihen kiinnittänyt huomiota, mutta aluksi se tökkäsi silmään todella pahasti. (Pakko muuten mainita kirjan Beatles-maininnoista, tulin hyvälle mielelle niistä.) 

Iltasatuja kapinallisille tytöille kertoo sadan maailmaa tavalla tai toisella muuttaneen naisen tositarinan. Kirja on tärkeä ja tarpeellinen, sen huomasi jo siitä, että monista kirjan naisista en ollut koskaan kuullutkaan. Vaikka pidin kirjan ideasta, se myös ärsytti jonkin verran. Vaikkei kirjan olekaan tarkoitus olla kattava elämäkerta sadasta merkittävästä naisesta, joidenkin tekstien mutkien suoriksi vetäminen ja yksinkertaistaminen oli todella häiritsevää. Kirja on toki suunnattu lapsille ja lyhyitä tekstejä voi lukea illalla vaikka useamman, mutta minua tämä häiritsi ja ärsytti. Toinen ärsytyksen aihe on nimi. Totta kai kirjan tarkoitus on kertoa, että tytöt pystyvät halutessaan mihin vain, mutta nimellä saadaan takuulla karkotettua pojat, jotka voisivat olla ihan yhtä kiinnostuneita kirjasta. Ja jos eivät kiinnostuneita, heidänkin maailmaansa takuulla avartaisi lukea naisista, jotka ovat toimineet stereotypioiden vastaisesti. Mitä avarakatseisempia lapsista kasvatetaan, sitä avarakatseisempia aikuisia heistä aikanaan tulee. Ehkä joskus meillä on olemassa tasa-arvoinen maailma, jossa kaikki sukupuolet ovat lähtökohdistaan riippumatta yhtä arvokkaita. Ärtymyksestäni kirjaan huolimatta pidin siitä, varsinkin sen kuvituksista, joita ovat tehneet useat naistaiteilijat. Eri tyyliset kuvat sopivat hyvin erilaisiin tarinoihin, eikä koko joukossa tainnut olla kuin pari sellaista, joista en kummemmin pitänyt. (Linkkaan tähän Kirjavarkaan bloggauksen tästä kirjasta, kannattaa lukea! Tosi hyvää pohdintaa kirjasta ja sen ongelmakohdista.) 

Eläinten vallankumousta kuuntelin ääneen luettuna. Tämä klassikko ei tosiaankaan ole kuiva ja pölyinen! Viattomana eläinsatuna alkava pikku tarina saa hirvittävät mittasuhteet, kun hyvää tarkoittava vallankumous riistäytyy käsistä ja eskaloituu sikojen hirmuhallinnoksi. Vaikka kirja on todella synkkä, se on myös todella hieno. Ei tarvitse kovinkaan kauan miettiä, mikä aate ja valtio on ollut Orwellin mielessä hänen tätä kirjaa kirjoittaessaan. Vaikka Eläinten vallankumous on kirjoitettu 1940-luvulla, se ei ole menettänyt teräänsä. On yhä ihmisiä, jotka ajavat muiden edun nimissä pelkkää omaa etuaan ja toisia ihmisiä, jotka mukisematta ja kyseenalaistamatta hyväksyvät johtajansa teot ja alistuvat hänen valtaansa. Tämän kirjan pitäisi olla sellainen, jonka jokainen ihminen lukisi edes kerran elämässään. Niin vahvasti se ravistelee lukijansa ajattelemaan. Lopetus on todella hieno. Ajattelen sitä yhä todella paljon, vaikka kirjan lukemisesta on aikaa. 

Olenkin puhunut aiemmin siitä, etten oikein lue sarjakuvia. Tebon Huimapää Mikkiä perheenjäseneni kuitenkin kehuivat, ja piirrostyyli näytti heidän olkiensa yli kurkittuna hauskalta, joten päätin lukea sen itsekin iltasatuna. Iso kirja oli sängyssä hieman hankala luettava, selällään maatessa kädet puutuivat ja kyljellään oli pakko laittaa silmälasit päähän, jotta näki toisenkin sivun tekstit (tosin tämä taitaa olla vain huononäköisen ongelma). Kun näistä ongelmista päästiin, vei sarjakuva täysin mennessään. Piirrostyyli osoittautui juuri niin hauskaksi ja värikkääksi kuin olin arvellutkin ja tarinat olivat mielikuvituksellisia. Olen varmaan monien muiden suomalaisten lailla pitänyt Mikki Hiirtä tylsänä ja ärsyttävänä hahmona, mutta tämän sarjakuvan Mikki on toisenlainen. Ärsyttävä hän on edelleen, mutta toisella tavalla. Hän on suorastaan pidettävä hahmo. Sarjakuvan ehdottomasti parasta antia olivat koko aukeaman kokoiset kuvat. Ne olivat todella vaikuttavia, ja kirkkaiden värien hehkuessa visuaalisesti todella kivoja! 


*********

Helmikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit: Ennen päivänlaskua ei voi (1990-luku, uutisten päiväyksistä päätellen kirja taitaa sijoittua lähes tarkalleen syntymävuoteeni)
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi: Huimapää Mikki (en yleensä lue sarjakuvia)
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt: Simon vs. Homo sapiens agenda (Atlanta)
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä: Iltasatuja kapinallisille tytöille
33. Selviytymistarina: Eleanor & Park
40. Kirjassa on lemmikkieläin: Eläinten vallankumous 

Helmikuun YA-lukuhaasteeseen luetut kirjat


Kirjan nimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma etunimesi: Simon vs. Homo sapiens agenda 
Kirjassa useampi kertoja: Eleanor & Park

Helmikuu hujahti ohi pikavauhtia. Kuukauden täytti paitsi yo-kokeisiin luku ja niistä stressaaminen, myös viimeiset lukion oppitunnit ja koulun loppumiseen liittyvät juhlahulinat. Viime kuussa ei juuri ehtinyt ajattelemaan muuta kuin koulua, vaikka on toki myönnettävä, että ehdin tehdä jonkin verran muitakin juttuja. (Puhuin niistä jo viime postauksessa, enkä jaksa toistaa niitä tässä.) Pari viime viikkoa on ollut aivan ihana sää: on ollut paljon pakkasta ja aurinko paistanut. Lempiasioitani talvessa <3

Maaliskuusta tulee tuskainen, onhan minulla ohjelmassa neljä YTL-eväsretkeä koulumme liikuntasalissa.  Yhteishakukin alkaa parin viikon päästä, enkä edelleenkään tiedä hakujärjestystä. Hiihtolomaretkellä Helsinkiin ajattelin, kuinka toivonkaan olevani joskus siinä elämäntilanteessa, jossa voisin kutsua pääkaupunkia kodikseni, mutta en tiedä, onko se aika vielä syksyllä. (Käytiin muuten kyseisellä reissulla katsomassa Kruununhaan Alepaa, johon ajattelin mennä töihin sitten kun rikkaan aviomieheni kanssa niillä kulmilla asun.) Maaliskuussa minun pitäisi siis suomeksi tehdä kaikkea muuta kuin pyöriä pitkin internettiä, mutta jos tänne alkaa ilmestyä tekstiä hämmentävän aktiivisesti, tiedätte, että välttelen vastuuta, ja jonkun pitää potkia minut takaisin englannin tai reaaleiden ihmeelliseen maailmaan. Vaikka nyt stressaa, seuraavaa koostetta kirjoitellessani kirjoitukset ja yhteishaku ovat ohi. Tavallaan se on lohduttava, tavallaan kammottava ajatus :D Mutta eiköhän tästä selvitä. Aion tosiaankin ottaa ihan kunnolla rennosti, ennen kuin alan päntätä pääsykokeita varten. 


Kuukauden biisi on Madame Monsieurin Mercy, joka on myös Ranskan edustuskappale tämän vuoden Euroviisuissa. Kuuntelimme ja käänsimme tämän ranskantunnilla, minkä jälkeen olen kuunnellut tämän vähintään kerran viikossa. Yleensä Big Fiven (Euroviisujen rahoittajamaat, jotka pääsevät automaattisesti finaaliin) biisit eivät ole kovin kummoisia, mutta Mercystä pidän. Huvittaa vain, että tekijät väittävät, ettei kyseessä ole poliittinen laulu, vaikka pakolaiskriisistä puhutaankin. Juu, ei ollenkaan poliittista :D Tätä kuuntelemalla voin myös ehkä päästä eroon siitä kauheasta pettymyksestä, jonka Suomi Euroviisuihin lähettää. Olen raivonnut tästä asiasta ystävilleni aika paljon ja uhannut jopa muuttaa Ruotsiin, kun Suomen edustaja syksyllä selvisi, mutta taidan jättää mielipiteeni rivien välistä luettavaksi. 

"Face à face ou main dans la main/Que sera demain?" 
("Kasvokkain vai käsi kädessä? Mitä on huomenna?")

Mainiota maaliskuuta itse kullekin! 

lauantai 24. helmikuuta 2018

Hei me luetaan taas mutta ei me opita

Viime aikojen juttuja:

• Tekstitaidon yo-koe. Istuin salissa melkein loppuun asti ja kirjoitin niin raivokkaasti, että pelkäsin käteni irtoavan. Vaikka kynä ja paperi on yo-kokeessa varmempi väline, sähköisissä kokeissa on hyvätkin puolensa, totesin yrittäessäni epätoivoisesti saada kättäni jumppaamalla vähemmän kipeäksi. 

• Lukeminen. Lähinnä tietenkin koulukirjoja, mutta olen ehtinyt lukea vähän muutakin. Ehkä olen vähän hidas, mutta tajusin vasta alkuvuodesta, että bussissa lukeminen on vaihtoehto. Olenkin ehtinyt koulumatkoillani lukea ihan mukavasti "ihan oikeaa kirjallisuutta". Ostin pari päivää sitten Austenin Emman, kun löysin sen nättinä kovakantisena. Yleensä antikvariaateissa liikkuu vain rumaa kovakantista painosta kyseisestä kirjasta. Nyt omistan kaikki Austenit, jotka haluan omistaa, toisin sanoen kaikki, paitsi Kasvattitytön tarina :D 

• Juhlahulinaa. Viime viikolla kävin kotona lähinnä nukkumassa sekä vaihtamassa vaatteita ja piilareita, mutta hauskaa oli. Sain laittautua nätiksi, syödä hyvin ja nauttia tuttujen ihmisten seurasta sekä abeille järjestetyistä ohjelmanumeroista. Pienet ykköset olivat juhlissa samassa asemassa kuin minäkin kolme vuotta sitten. Aika kuluu nopeasti. 


• Kansallispuku. Koulullani on tämän suhteen pitkät perinteet, joten penkkaripäivän aamun vietin kansallispuvussa. Puvun etsiminen aiheutti pientä stressiä, mutta kun puvun päälleni sain, se istui kuin hansikas ja oli yllättävän mukava päällä. Vaikka puku oli myös todella kuuma, siinä oli silti mukavaa viettää päivää. Olisin voinut pitää sitä ylläni pidempäänkin! Olen melkein yli-innostunut kansallispuvusta, odotin melkein koko viime viikon, että saan pitää sitä päälläni. Takuulla käytän sitä myöhemminkin! (Onglemana on tosin se, etten saa pukua yksin päälle: siinä on niin paljon neppareita ja hakasia...) Olen yhä sen verran pärinöissäni kansallispuvusta, että se hivuttautui jopa piirtämiseen (ja osittain myös kirjoittamiseen, onhan kuvan hahmo eräs P:n keskeinen henkilö). 

• Penkkarit. Kansallispuvusta mainitsin jo, mutta koko päivä oli tosi kiva. Jotenkin odotin, että rekan lavalla olisi epämukavaa olla, mutta se olikin yllättävän hauskaa. Itse olin pukeutunut Wickedin Elfabaksi (tunnetaan ehkä paremmin Ihmemaa Ozin Lännen ilkeänä noitana), ja vaikka puvun vaihtamisessa ja kasvojen maalaamisessa tuli hirveä kiire ja vastoinkäymisiä, sain asuni kuitenkin ihan vakuuttavaan kuntoon viidessätoista minuutissa. Rekan kyydissä hakkasimme auton kylkeä karjuen koulumme nimeä ja laulaen abilauluja. Oli ihanaa nähdä, kuinka iloiseksi kaiken ikäiset ihmiset tulivat, kun heille heitti karkkia. Ihan parasta oli myös spotata väkijoukosta muutama yllättäväkin tuttu ja tärkeä ihminen. Ajeluiden jälkeen suurin osa porukasta lähti abiristeilylle, mutta itse menin kavereiden kanssa syömään. Sekin oli tosi kivaa, ja ainakin itselleni sopivampi tapa juhlistaa koulun loppumista kuin mahdollisesti stressiä aiheuttava risteily. Päivän kohokohtiin kuului myös kaupassa käyminen vihreänaamaisena :D 

• Kirjoittaminen ja editointi. En tosiaankaan olisi uskonut, että tässä elämänvaiheessa kummallekaan olisi aikaa, mutta niin vain olen ehtinyt tehdä kumpaakin jonkin verran. Kerralla kirjoittamani määrät eivät ehkä ole kovin suuria, mutta tammi- ja helmikuun yhteenlaskettu määrä onkin sitten aika mukava. Tarinat etenevät ja kirjoittaminen on kivaa, vaikka illan käyttäminen kirjoittamisen parissa aiheuttaakin hieman huonoa omatuntoa, vaikka kuinka olisin ehtinyt tehdä päivän koulujutut. Alunperin pelkäsin aiheuttaako yhtäaikainen raakatekstin kirjoittaminen ja toisen tekstin editointi sekoittumista ja vaikeuksia keskittyä, mutta onneksi P ja JL ovat tapahtumiltaan, tunnelmiltaan ja henkilöiltään melko erilaisia. 

Yllä olevaan kuvaan liittyvä teksti: 
"Yksin jäädessään hän oli yrittänyt kiinnittää huomionsa muihin tyttöihin, mutta hänen katseensa oli aina palannut takaisin siihen yhteen: auringonkultaisiin hiuksiin, jotka oli sidottu kirjavilla nauhoilla, heinäkuisen metsän väriä toistaviin, hieman vinoihin silmiin, siroihin, paljaisiin jalkoihin, jotka vilkkuivat valkoisen leningin monimutkaisesti kirjaillun helman alta.



• Lukuloman alku. Kavereiden kanssa pohdin, mahtaako kyseessä olla lukuloma vai lukuloma, mutta itse taidan kallistua ensimmäisen puolelle. Reaaleihin on nimittäin vielä aika paljon luettavaa... (Tosin fiilis on otsikossa lainatun abilaulun mukainen...) Ihan kokonaan en ole voinut lomalle heittäytyä, sillä minun on täytynyt vielä käydä koululla preleissä. Lukusuunnitelmaa pitää vähän uusia, mutta aion kyllä varata aikaa muullekin kuin pelkälle pänttäämiselle. Innolla odotan maaliskuun 21. päivää, kun pääsen marssimaan (toivon mukaan) viimeisen kerran kirjoitussalista ulos. 

• Wanhat. Kävin koululla katsomassa kakkosten wanhoja, ja voihan vieteri, miten kauniita ja komeita he olivatkaan! Teki mieli itsekin tanssia wanhat uudestaan. (Kävin kyllä kavereiden kanssa pistämässä parkettia uuteen uskoon yleisötanssien aikana, se oli hauskaa.) Vähän meinasi napsahtaa tätiasetukset päälle kakkosten menoa ihastellessani ja vähän meinasi myös itkettää, mutta sain hillittyä itseni ajoissa. Kahdella sanalla: ihanat wanhat. 

• Aurinko. Tämä ihmeellinen valoilmiö on ilostuttanut päiviäni kuluneella viikolla, vaikka on myös ollut hirmuisen kylmä. 

Vaikka kirjoitukset hieman ("hieman") stressaavatkin, yritän tasapainottaa urakkaa parhaani mukaan tekemällä toisinaan jotain ihan muuta. Tällä hetkellä odotan kaikista eniten pientä hiihtolomamatkaa Helsinkiin. Se tulee tosiaankin tarpeeseen! 

Mitä teille kuuluu? 

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Perhosia

Perhosia joka puolella
vatsanpohjassa
kämmenselällä
molemmilla olkapäillä
hiusten seassa

Perhosia huulilla, jotka sinnikkäästi nousevat ylöspäin
perhosia kurkussa, jossa kutittaa kikatus tai kiljahdus
perhosia silmäluomilla, silmäkulmissa

Perhosia sateisena tiistaina
läpinäkyviä, kevyitä
melkein näkymättömiä
pitkin ilmaa liihottelevina

Perhosia sateenvarjossa, kun lähden pois
perhosia perässäni liitelemässä
jäikö joku jälkeen? 

Perhosia hymykuopassa

(12.9. 2017)

***

Olen tainnut lähiaikoina kirjoittaa enemmän proosaa kuin runoja, mutta syysangstin keskeltä löytyikin palanen hattaraa. Taitaapa tämä sopia ystävänpäiväänkin, ainakin jollain tasolla. 

Lieneekö karhullakin perhosia vatsassa?
Rakastakaa ystäviänne (ja itseänne), tänään sen voi myös sanoa ääneen, jos muulloin meinaa unohtua. Pus <3