lauantai 17. syyskuuta 2016

Elokuun luetut

Elokuussa 2016 luin 11 kirjaa (1047 s.) joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuva ja viisi runoja. 

Éric-Emmanuel Schmitt: Oscar ja Roosamamma 76 s. 
Eirola, Lauri:  Assurin kehrä 405 s.
Mäkinen, Lauri: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset 438 s.
Ala-Harja, Riikka: Kevyt liha 216 s.
Kukkonen, Janne: Voro: Kolmen kuninkaan aarre 280 s.
Mäkijärvi, Esa: Mana 56 s.
Brander, Juhani: Getsemane 63 s. 
Laihinen, Marko: Halokehrät 91 s.
Palander, Riikka: Seeprakivi 56 s.
Koivukari, Tapio: Unissasaarnaaja 332 s.
Vuorinen, Katariina: Uudenvuodenlaki 93 s. 

Oscaria ja Roosamammaa meille luettiin ääneen riparilla joka aamu aamuhartauden jälkeen. Samaa kirjaa luettiin ääneen myös omalla riparillani kaksi vuotta sitten, mutta silloin emme ehtineet lukea sitä loppuun asti, mikä harmitti minua suuresti. Olin parin vuoden aikana kuitenkin jo ehtinyt unohtaa koko kirjan, mutta onneksi leirin ohjaajat olivat päättäneet ottaa kirjan lukemisen mukaan leiriohjelmaan. Onneksi odotus palkittiin: kirja oli erittäin hyvä. Vaikka se kertookin melko surullista tarinaa, on siinä kuitenkin huumoria ja lämpöä. Lapsinäkökulmakin on uskottava ja aito. On vaikea keksiä toista kirjaa, joka sopisi yhtä hyvin rippileirille luettavaksi: uskonto on isossa osassa, mutta sitä ei tuputeta lukijalle ja ikään kuin vaivihkaa opetetaan kristinuskon perusteita. On varmasti ihmisiä, jotka eivät pidä tästä kirjasta lainkaan, mutta itse tykkäsin kyllä ja kovasti. Lisäksi oli ihanaa kuunnella pitkästä aikaa ääneen luettua kirjaa, aamuauringon paistaessa kappelin isoista ikkunoista sisään. 

Assurin kehrä on mielenkiintoinen kuvaus ajasta, johon ei historiantunneilla hirveästi syvennytä. Luin kiinnostuneena babylonialaisten valloituksista ja noususta. Eirola tuntui perehtyneen aiheeseensa ja kuvaus niin sotamenetelmistä kuin orjien oloista on uskottavaa. Orjista pääsemme kuitnekin kirjan huonoon puoleen: hahmoihin. Päähenkilö on rasittava. Hänestä on mahdotonta pitää, vaikka tietääkin hänen kokeneen kovia. En lukenut riemulla myöskään inhottavan yksityiskohtaisia kuvauksia Nebukadnessarin kidutuskammiosta. Vaikken erityisemmin ihastunutkaan kirjaan, en pidä mahdottomuutena lukea myös Eirolan myöhempiä teoksia. 

Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset vie lukijan 1920-luvun Ambomaalle, suomalaiselle lähetysasemalle. Tarina on jonkinlainen sekoitus Agatha Christietä ja Elspeth Huxleyn Liekkipuiden varjossa -kirjaa. Tähänkin kirjaan voisi liittää samat sanat kuin Assurin kehrään: ajankuva on kiinnostava ja hyvin luotu, mutta päähenkilö on ongelma, olkoonkin, että Tobias on inhimillisempi ja jotenkin aidompi hahmo kuin Eirolan kirjan assurilaisorja. Kirja olisi hyötynyt henkilöluettelosta, koska samantapaisia nimiä on hyvin paljon ja samalla henkilöllä on parhaassa tapauksessa useampi nimi. Kirja herätti ajatuksia lähetystyöstä, niin sen menneisyydestä kuin nykyisyydestäkin. Sopi mainiosti luettavaksi riparin aikaan. 

Riikka Ala-Harjan Kevyt liha oli pettymys. Kirjaa oli nopea lukea ja se tarjosi mielenkiintoisia ajatuksia miehen ja naisen asemasta nykymaailmassa, mutta sitten kaiken pilaa hahmokaarti, päähenkilö etunenässä. Kirjassa ei ole yhtäkään mukavaa hahmoa ja jos onkin, päähenkilö Saara kaivaa heistä kaikki inhottavat asiat esiin ja saa myös lukijan inhoamaan heitä. Päähenkilö itse käyttäytyy välillä lapsellisemmin kuin oma poikansa. Saara ei onnistu saamaan minkäänlaista sympatiaa lukijalta. Toisaalta urheiluhullun yksinhuoltajaäidin elämä on hyvin kaukana omastani, joten tiedä sitten oliko inhoni hahmoa kohtaan myös ymmärtämättömyyttä. Oli miten oli, en pitänyt kirjasta. 

En juurikaan lue sarjakuvia Aku Ankan lisäksi, joten Voron lukeminen tarkoitti hieman epämukavuusalueelle astumista. Toisaalta epämukavuudesta ei voi tämän teoksen kohdalla puhua: juoni ja piirrostyyli vei mukanaan välittömästi, ja ennen kuin huomasinkaan olin mennyt ja lukenut koko seikkailun. Äärettömän sympaattisia hahmoja, varsinkin päähenkilönä pikkuinen ja sisukas Lilja-varas, hienosti rakennettu maailma ja vetävä tarina. Voro ei keksi pyörää uudestaan, mutta silti juoni tuntuu sopivan erilaiselta ja uudelta. Piirrostyyli on sopivan yksinkertainen ja ruudut on suunniteltu huolella, joten kirja on erityäin helppolukuinen. Lopetus jättää mahdollisuuden jatko-osallekin, mutta kirja toimii loistavasti myös itsenäisenä teoksena. Tietenkin toivon, että saisin lukea lisää Liljan seikkailuja. 

Käsittelen kaikki runokirjat yhtä aikaa, koska niistä ei ole yksittäin kovin paljoa sanottavaa. Pidin elokuun viimeisenä viikonloppuna runokirjamaratonin, jonka aikana luin neljä eri runokokoelmaa. En ole juurikaan lukenut runoja (suurimmaksi osaksi Kirsi Kunnaksen) lastenrunoja lukuunottamatta, joten kotimainen nykyrunous oli aivan uusi aluevaltaus. Kevyt neljän kirjan maraton on siis helppo ja kevyt tapa aloittaa! Mana sopi hyvin ensimmäiseksi "oikeaksi" runokirjaksi. Vaikka alussa vallitsikin olo, että luen tätä nyt väärin, että minun pitäisi analysoida jokainen sana ja merkitys, pääsin siitä lopulta ainakin jotenkin yli ja pystyin heittäytymään runojen matkaan. Pidin kokoelmasta erittäin paljon. Getsemane oli paikoin hyvin inhorealistinen, mutta toisaalta pidin dystooppisista miljöistä, joita runot tarjosivat. Halokehrät oli hämmentävä teos. Säkeet hyppivät minne sattuu ja olin välillä ihan sekaisin siitä, mikä oli runon idea vai oliko siinä yhtään mitään ideaa. Toisaalta, kuten ystävilleni sanoin: "tunnen olevani taiteen ytimessä". Seeprakivi oli helpottavan helppoa runoutta kummallisen Halokehrien jälkeen.  Mieleen eivät ehkä niinkään jääneet runot, vaan tunnelma: pölyä, Afrikan lämpöä ja sykkivää sydäntä. Uudenvuodenlaki oli pieni pettymys, odotin ensimmäistem runojen perusteella enemmän. Mukana oli kuitenkin kauniita ja kiinnostavia kielikuvia. 

Unissasaarnaaja vei mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta. Kirjoitustyyli lumosi, kuulostaen aidolta 1940-luvun lopulla kirjoitetulta romaanilta, vaikka julkaisuvuosi olikin 2015. Tapahtumat eivät jääneet kielen varjoon. Aluksi hieman häiritsi, ettei Tuulikin saarnaamislahjaa selitetty millään tavalla, mutta sellaisia asioita tuskin voi järjellä selittääkään. Hahmot tuntuivat aidoilta vikoineen ja hyvine puolineen ja lukijan sympatiat ovat koko ajan pienen Tuulikin puolella, vaikka pystyykin samaistumaan niin isosiskon kateuteen kuin äidin ahneuteenkin. (Se saarnaajamies on muuten ihan kamala! Varmasti yksi hirveimmistä hahmoista, joita kotimaisessa kirjallisuudessa on nähty.) Lukukokemus jätti jäljen, ja kirja palasi mieleen monta kertaa vielä lukemisen jälkeenkin. Suosittelen, ihana kirja. 


Kukaan tuskin uskoo, jos sanon aloittaneeni postauksen kirjoittamisen ihan ajoissa? :D Aika ei kuitenkaan jakson lähestyessä loppuaan riittänyt blogin tai minkään muunkaan kirjoittamiseen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Elokuu oli kuitenkin erittäin mukava kuukausi. Kuun ensimmäisellä viikolla ollut ripari oli upea viikko, vaikka aluksi hieman pelottikin lähteä. Pelot osoittautuivat onneksi turhiksi, koska sain viettää viikon ihanien pikkuisten ja parhaimman kuviteltavissa olevan isosjengin kanssa. Ennalta jännittämäni iltahartauskin meni mahtavasti (onnistuin ujuttamaan mukaan Kate Bushin!) ja eräs pikkuinen sanoi minua parhaaksi isoseksi. Itku oli monesta syystä herkässä viikon mittaan, mutta oli vain hyvä asia, että leirillä sai näyttää tunteensa avoimesti. Bussimatkalla leirikeskuksesta laulettiin vielä koko ryhmän voimin laulukirjaa läpi, mikä oli aivan mahtavaa. Oli myös kiva nähdä tuttuja naamoja pikkuisten joukosta isoskoulutuksen avajaisissa. 

Elokuussa saavutin myös virallisen Dancing queen -iän täyttäessäni 17 vuotta. Synttärihohtoa haalensi hieman samalle päivälle osunut koulun aloitus, mutta uskomattoman upeasti koristelemani perhoskakku (oliko sitä ikää seitsemän vai seitsemäntoista vuotta), lahjaksi saamani Audrey-elokuva (How to steal a million, aivan ihana!) ja virallisena syntymäaikana olohuoneessa tanssittu Dancing queen tekivät päivästä lopulta ihan mukavan. Koulu on hotkaissut ison osan ajastani ja kun useampi viikonloppu oli ohjelmantäyteinen (esimerkiksi kiva mutta ääretömän raskas konfirmaationpäivä), karkasin eräänä sunnuntaina lähimetsään marjaan. Metsässä ei ollut ketään muita ihmisiä ja varvikossa kykkiessä tuli äärettömän hyvä olo. Olin kaivannut hiljaisuutta ja yksinoloa. Ja kyllä niitä marjojakin löytyi, puhumattakaan siitä, kuinka paljon metsään vielä jäi. Kuun lopussa juhlistin vielä blogisynttäreitä, kiitos vielä kaikille onnittelijoille! 

Bloggaaja palailee nyt vastentahtoisesti maantiedon opiskeluun (koeviikko on ihanin asia maan päällä). Mites teidän elokuunne ja kuluva syyskuunne on sujunut? 

2 kommenttia:

  1. Ihana kehu pikkuiselta. :3 Ja veisukirjasta löytyy ihania lauluja, tajusin osaavani Laula ihmisille ja Niin on kaunis maa edelleen ulkoa vaikka vuosi riparista :D Syyskuu on ollut vähän rankka, mutta kahden viikon päästä alkaa syysloma täällä päin. :) Kaunista syksyä ja myöhäiset onnittelut 17-vuotiaalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos! :3

      Laula ihmisille on kyllä ihana, oli myös tuon ripariryhmän konffislauluna. Toivottavasti elämästä tulee vähäan kevyempää loman myötä :)

      Poista

Sano sanottavasi rohkeasti, minä en pure ;)

Tarkistan kommentit räyhääjien varalta.